Edith Wharton 150 vuotta

Edith Wharton, © Beinecke Rare Book & Manuscript Library, Yale University

Tänään on Edith Whartonin (1862-1937), surkuteltavien säätyläissankaritarten kohtalottaren 150-vuotispäivä. Yleisesti ottaen Whartonia tunnutaan pitävän humoristisena vuosisadan vaihteen amerikkalaisen yläluokan kuvaaja.

Harvoinpa kuitenkin Whartonin kirjoissa käy keskeisille naishahmoille hyvin, edes hetkellisesti saati sitten lopullisesti. Kyynisempi tarkkailija voisi olla vakuuttunut, että juuri Whartonin näennäisen misogynian takia hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto ensimmäisenä naiskirjailijana ikinä vuonna 1921. Whartonin kirjoihin tutustunut voisi todeta, että Wharton on ollut aikamoinen naisasianainen, sillä hänen romaaneissaan naishahmoille käy huonosti, koska yhteiskunta tai ainakin ylempien luokkien sosiaaliset kuviot on järjestetty niin, ettei niissä voi naisihminen voittaa oikein millään. Mahdollisesti Pulitzer-palkintoon vaikutti myös se, että The Age of Innocence (Viattomuuden aika, Otava 1955, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja) on kesympi kuin Whartonin aiempi tuotanto.

Erityisesti The House of Mirth (1905, Säätynsä uhri 1922, suom. Armas Hämäläinen), Viattomuuden ajan lisäksi ainoa suomennettu Edith Whartonin romaani, on brutaalin kiehtova kuvaus 1800-luvun lopun newyorkilaisesta seuraelämästä. Kuten tyypillistä Whartonille, tämäkin romaani keskittyy aikalaissäätyläisnaisten elämän keskeisiin asioihin: rahaan ja rakkauteen. Ilman rahaa ei ole elämää, joten on tarpeellista avioitua riittävän hyvin. Kuitenkin sitä kaipaisi avioitua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota voisi arvostaa tai jopa rakastaa. Ja päästäkseen avioon, pitää tytöllä olla puhtoinen maine, sillä maine on tärkein tae rahan jatkuvasta virtauksesta oikeaan suuntaan. The House of Mirthin sankaritar mokaa vahingossaan maineensa nuorena, ja siitäpä se reipas alamäki sitten alkaakin.

Rahan ja rakkauden väliset ristiriidat olivat Whartonille henkilökohtaisesti tuttuja. Hän ei onnekseen mokannut missään vaiheessa. Hän avioitui varakkaasti ja soveliaasti, kiersi Eurooppaa aviomiehensä ja kiinnostavien intellektuellien kanssa, ja sai vuonna 1908 avioeron aviomiehensä mielenvikaisuuden perusteella. Avioero on ollut aiheena myös Whartonin fiktiossa. Esimerkiksi vuonna 1907 ilmestyneessä lyhytromaanissa Madame de Treymes juoni huipentuu avieroon liittyviin lakeihin – kirjan nimellinen ranskalainen sankaritar madame de Treymes tuntee paikalliset lait ja pyrkii junailemaan amerikkalaisen kälynsä avioeron hänen miehensä parhaaksi.

Wharton pyrkii kerta toisensa jälkeen näyttämään, miten käy naisille, jotka eivät pelaa sääntöjen mukaan, ja sääntöjen mukaan pelaaminen tarkoittaa Whartonille lähes äärimmäistä laskelmointia. Hän tähdentää kerta kerran jälkeen, että nainenkin on naiselle susi, lukuunottamatta niitä harvoja naisia, jotka ovat itsekin joskus mokanneet. Nykyään puhutaan lasikatoista ja -lattioista, mutta 1900-luvun vaihteen säätyläisnaiset tuntuvat Whartonin romaanien perusteella sipsutelleen särkyneillä pulloilla ja sydämillään koko elämänsä.

Edith Wharton – antinostalgista epähömppää romanttiseksi hömpäksi naamioituneena koko rahan edestä. Ja mikäli kirjoille ei ole aikaa, kannattaa silmäillä Wharton-filmatisoinnit. Jostain syystä Whartonia on vaikea mokata. Martin Scorsesen mestarillinen Viattomuuden aika (1993), nokkelan kuvauksellinen The House of Mirth (2000) ja BBC:n höpsäkän viiltävä minisarja The Buccaneers (1995), jonka käsikirjoittaja on dramatisoinut kirjailijan viimeisen, kesken jääneen romaanin sentimentaaliseksi psykodraamaksi.

Lopuksi aikalaista romattista (ja täysin Whartonin naturalismin vastaista) populaarimoraliteettimusiikkia suoraan savikiekolta.