John Irving: A Prayer for Owen Meany
John Irving: A Prayer for Owen Meany, kansi: Christopher Brown
John Irvingin A Prayer for Owen Meany kertoo taviksen äänellä tarinan hänen erikoislaatuisesta parhaasta ystävästään, joka uskoo Jumalalla olevan hänelle erityinen tehtävä sen jälkeen kun hän on tullut vahingossa tappaneeksi parhaan ystävänsä rakastetun ja ihaillun äidin. Kuulostaa aika paksulta, eikö? Ja romaani onnistuu siitä huolimatta olemaan aivan mielettömän upea lukukokemus, joka syväluotaa inhimillisen haavoittuvaisuuden eri puolia.
Täytyy tunnustaa, etten tunne John Irvingin tuotantoa tätä kirjaa lukuunottamatta. Tämäkin on lojunut koskemattomana hyllyssäni vuodesta 2001, jolloin hankin sen jostain satunnaisesta antikvariaatista ystäväni innostamana. Nyt harmittaa.
A Prayer for Owen Meany (Bloomsbury, 1989; suom. Ystäväni Owen Meany) on ennen kaikkea kasvukertomus, jossa parhaat ystävykset kasvavat loppuun saakka yhdessä, yhteen ja erilleen, erilleen ja yhteen, elämiensä ilojen, draamojen, suvantojen ja tragedioiden mainingeilla. Romaanin keskeisenä jännitteenä toimii poikien erilaisuus. John on suhteellisen maanläheinen tavallinen poika, jonka elämänpolku lähtee kaartamaan hiukan vinoon (muttei liikaa) hänen äitinsä menehtyessä. Owen on puolestaan täysin erikoislaatuinen, lyhytkasvuinen ja kimeä-ääninen, ja alkaa elää subliimia sankaritarinaa Johnin äidin kuolemasta lähtien.
1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupunkielämän maailmankaikkeus on mitoitettu Johneille, ei Oweneille. Niinpä Owen on ympäristön takia satuttavan, ehdottoman ulkopuolinen jatkuvasti Johnin parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Johnkin on satunnaisesti ulkopuolinen, mutta Johnin ulkopuolisuus johtuu enimmäkseen sisäisistä tunnoista ja prosesseista. Hänen uskonsa, amerikkalaisessa kontekstissa moraalinen selkärankansa ja inhimillisyytensä mittatikku, horjahtelee eri kirkkokuntien välillä. Owenin usko ei puolestaan horju ikinä: hän tietää tasan tarkkaan paikkansa maailmassa, ja se on osallistua Jumalan suunnitelmaan. Irvingin romaani voisikin latistua eri ulkopuolisuuden kokemuksien väliseksi tasohyppelyksi, mikäli Johnin ja Owenin tarinaa eivät ryydittäisi hyväksyvyys haavoittuvaisuuden vastapoolina, sekä alati pilkahteleva hyväntuulinen, väliin sarkastinenkin huumori, niin paikallinen yhteiskunta- ja sotakritiikki, kuin mehevän poikamaiset salapoliisitarinat ja ujosti röyhkeät romanssit.
A Prayer for Owen Meany on päässyt monille maailman parhaiden nykykirjojen listoille, eikä suotta. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka koskettaa, jopa satuttaa sieluun vähintään kerran kymmenessä (10) sivussa. Ja naurattaa ääneen, itkettää valtoimenaan ja suututtaa, innoittaa, ihmetyttää tai herättää nostalgiaa vähintään yhtä usein. Harvoin tulee ajatelleeksi, että kunpa voisin lukea tämän kirjan uudestaan ensi kertaa.
Ilmiantakaa omat uusintaensikertakirjanne!
Kirjakko 
No tämä tietysti. Rakastan. Niinkuin rakastin tätä arvostelua, ilmaisit niin hyvin miltä tuntuu lukiessa tätä kirjaa.
Muita uusintaensikertakirjoja: LOTR, tottakai. Stephen Kingin Dark Tower sarja. Ronja Ryövärintytär. Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen, ovat ”yllättäen” kirjoja, jotka pitää lukea säännöllisin väliajoin uudelleen. Tutun kirjan uudelleen lukeminenkin on aika ihana kokemus.
Ja hei, olen lukenut Owen Meanyn lukemattomia kertoja, enkä vielä koskaan ole päässyt yli loppulauseesta ilman isoa parkua.
Kiitos, kiitos. Musta koko se loppuluku on aika loistava, mutta harvoin tulee joo sellaista kirjaa vastaan, jonka loppulause on yhtä jysäyttävä. Mäkin olen Ronjan lukenut viimeksi tänä kesänä, lapselle iltasatuna. Iltasatulukemisena Lindgren kyllä häviää Janssonille ihan kympillä teknisesti ottaen, koska lauseet ovat usein liian pitkiä ääneen luettavaksi. Ja nyt kun tuli mieleen, niin Bildhuggarens dotter ja/tai Kuvanveistäjän tytär pitää nostaa arvostelulistalle.