Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.
Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.
Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.
Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).
Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.
Kirjakko 
Luin tuon joskus vuosia,vuosia sitten, mutta tosiaan sen kesänostalgian tunteen, mikä lukiessa nousi, muistan edelleen. Syksyllä on pakko lukea myös aina Muumilaakson marraskuu, ihana kirja.
Talvinostalgiaa löytyy sieltä myös, mutta siihen on, sanoisinko ”jokseenkin haastavaa” hypätä mukaan syksyisin.
Mä yritin ihan raivolla olla joskus viime vuosituhannella ihminen, joka luki Muumilaakson marraskuun syksyisin (ja Draculan kynttilöiden valossa persialaismatolla maaten), mutta havaitsin, etten ole. Mutta se kuulostaa musta edelleen niin hyvältä, että salaa haluaisin olla sellainen ihminen. Oonkin sit kuitenkin tällainen, joka lukee kuvakirjoja yhdessä pojan kanssa pojan istuessa aamupotalla.