Skip to content

Thomas Pynchon: The Crying of Lot 49

15.9.2011

Thomas Pynchonin The Crying of Lot 49 iskee suoraan selkärankaan ja ravistaa. Joka kerta kun tämä lyhytromaani on ollut kesken, olen heräillyt yön pimeydessä täysin psykedeelisistä painajaisista hikisenä ja sydän hakaten. Ensimmäisellä kerralla kuvittelin sen johtuvan pikavauhtia lähenevästä postmodernin kirjallisuuden tentistä, mutta sittemmin se on paljastunut johtuvan kirjasta itsestään. Se on kummallista, koska teos ei ole mitenkään erityisen pelottava. Itse asiassa, se on hetkittäin jopa yllättävän hauska trilleriksi. Yksittäisen ihmisen marionettimainen salapoliisitarina vaan näppää käyntiin kaikki-minun-pahimmat-pelkoni -sovelluksen.

Thomas Pynchonia pidetään yhtenä amerikkalaisen postmodernin mestareista. The Crying of Lot 49 (Vintage, 1996; suom. Huuto 49, Nemo 2003) on hänen toinen romaaninsa, joka tunnustettiin jo julkaisuvuonnaan 1965 täysin uudentyyppiseksi kirjallisuudeksi, kuten Joycen Odysseus aikoinaan. Toisin kuin Odysseus, joka on loppumattoman pitkä, The Crying of Lot 49 on ällistyttävän kompakti paketti 127 sivullaan.

Kirjan juoni alkaa yksinkertaisesti ja välittömästi kirjan alkulauseessa, joka on yksi kirjallisuushistorian parhaista ja pakottaa lukemaan seuraavatkin. Aina vaan paranee.

One summer afternoon Mrs Oedipa Maas came home from a Tupperware party whose hostess had put perhaps too much kirsch in the fondue to find that she, Oedipa, had been named executor, or she supposed executrix, of the estate of one Pierce Inverarity, a California real estate mogul who had once lost two million dollars in his spare time but still had assets numerous and tangled enough to make the job of sorting it all out more than honorary. Oedipa stood in the living-room, stared at by the greenish dead eye of the TV tube, spoke the name of God, tried to feel as drunk as possible. But this did not work. (The Crying of Lot 49, s. 5)

Keski-ikäinen rouvashenkilö Oedipa Maas on määrätty entisen miesystävänsä (luonnollinen kuolema) testamentin toimeenpanijaksi. Ja sen jälkeen mikään ei olekaan yksinkertaista, koska yksi postimerkki. Oedipan arkirutiinit särkyvät hänen selvittäessään postimerkkiä. Selvittely johtaa Oedipan ryntäilemään johtolankojen perässä sattumien johdatellessa häntä oikeaan suuntaan. Onko maailma todella täysin eri paikka kuin mitä hän on aina uskonut? Onko kaikki vain hänen omaa mielikuvitustaan? Vaiko sittenkin entisen miesystävän järjestämää julmaa peliä hänen elämällään ja mielenterveydellään? Postimerkki huutokaupataan kirjan lopussa kohteena nro 49.

Eri juonenkäänteissä Pynchon ottaa esiin liudan erilaisia aikalaisilmiöitä. Popmusiikki (ja -muusikot), salaliittoteoriat, Yhdysvaltain historia, kalifornialainen elämäntapa, huumeet, radio-ohjelmat, tv-ohjelmat, autoilu, poikarakkaus, psykoanalyysi, motellielämä, yökerhot, rakennushankkeet (ja Maxwellin demoni, tuo termodynamiikan pikku vekkuli <3)… Tiukka juonenkuljetus muodostaa kuitenkin temaattisista harhailuista 1960-luvun jenkkiyhteiskunnan peilin ja samalla intellektuaalisen palapelin, jossa lukijaa viedään kuin Oedipaa – marionettina vihjeiden ja vihjailujen verkostossa.

The Crying of Lot 49:ssa Pynchon haastaa lukijan erittäin kiehtovasti, kietomalla hänet valheiden ja vihjeiden verkkoon hänen avoautoillessaan kalifornialaista valtatietä suoraan mysteerin ytimeen ja mutkitellen lopullisen vastauksen äärelle. Nerokasta.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: