Skip to content

Jacques Bonnet: Kirjaston henget

30.9.2011

Haluatko bibliofiiliksi? Jos haluat, tarkista että asenne kirjoihin ja lukemiseen on kunnossa käyttämällä Jacques Bonnet:n kirjatarinoita vertailukohtana. Jos olet jo, Bonnet:n kirja kirjoista, kirjailijoista, kirjakaupoista ja kirjastoista (pääasiassa hänen omasta 40000 niteen kokoelmastaan) vie sinut mukavalle muutaman tunnin lukumatkalle, jonka aikana niska kipeytyy innokkaasta nyökyttelystä.

Jacques Bonnet:n Kirjaston henget (Tammi 2011) on tajunnanvirtaviivainen esseekokoelma, joka pursuilee ihastuttavia anekdootteja kirjoista. Kirjaston henget onnistuukin paradoksaalisesti olemaan sohvapöytäkirja, joka on vaatimattomasti 13 cm x 19,5 cm kokoinen, eikä sisällä ole yhtään kuvaa. Sen tarinat kirjaston hengistä liikuttavat lukijan tuttuihin ja tuntemattomiin lukuhetkiin, muttei kuitenkaan niin syvällisiin sfääreihin, etteikö niitä voisi palata hetkessä takaisin todellisuuteen.

Mukana palaa lempeä tunne omasta sivistyneisyydestä. Ehkäpä satunnaisesti jopa synninpäästöstä:

Teen kirjoihini merkintöjä lyijykynällä, mutta myös tussilla ja kuivamustekynällä. En sivumennen sanoen voi lukea, ellei minulla ole kädessäni mitään… minä en voi olla korjaamatta kirjoitusvirheitä, kielioppivirheitä tai ladontavirheitä teoksiin joita luen. (Kirjaston henget, s. 65)

Kirjaston henget paljasti myös tällaiselle kirjojen satunnais- ja salakeräilijälle, että tähän harrastukseen taitavat muutkin takertua puolivahingossa. Tai ehkä pikemminkin niin, että kirjat tuppaavat tarttua tietynlaisten ihmisten matkaan. Ja se on sitten menoa, jossa on ihan sallittua olla löytämättä sitä täydellistä järjestelmää.

Tässä teoksessa onkin esseekokoelmaksi varsin kohtuullisesti kirjailijan pohdintaa. Siinä on keskitytty enemmän turinoivaan tarinointiin ja vuolaisiin listauksiin – pohdinta on hoidettu etukäteen kirjan tarinasisältöä koostaessa ja siinä samalla ulkoistettu lukijalle. Lukijan vapaus tulkintaan korostuukin tässä teoksessa varsin konkreettisesti. Vasta aivan lopussa käy ilmi, että teoksen innoittajana on saattanut olla mittavan luku- ja kirjankeräilyuran lisäksi myös mediateknologian kehitys – surkuttelemisen sijaan Bonnet, itsekin kirjabisneksen ammattilainen, kysyy:

Yleistyneen internetin käytön ja televisionkatselun takia ihmiset eivät ikävysty, ja ikävystyminen on aina innostanut ihmisiä lukemiseen. Mutta oliko se niin hienoa? (Kirjaston henget, s. 122)

Bonnet:n kirja kirjoista on lajissaan ilahduttava monestakin syystä, joista vähäisin ei ole alleviivaavuuden loistava poissaolo. Minua ilahdutti erityisesti Kirjaston henkien keskittyminen kertomaan itselleni tuntemattomammista ranskan-, italian-, ja portugalinkielisistä kirjallisuusilmiöistä. Lukulistalleni löysikin tiensä useampi Bonnet:n kuin sivumennen mainitsema tai lainaama kirja tai kirjailija. Toisekseen ihastuin siihen, ettei kirjassa brassailla muodikkailla analyyttisillä termeillä tai muulla akateemisella pupalla. Bonnet:n kirjapuhe elää yksinkertaisesti aidon lukijan kirjakokemusten ketjussa. Yksinkertaisuus on tietysti rakennettu valtavan monimutkaiselle ja pitkäaikaiselle lukukokemusten verkostolle – mieleen tulee nobelistifyysikko Richard Feynmanin aksiooma, jonka mukaan tarvitsee vain ”todella tietää se, mitä tietää.”

Siksipä itseäni häiritsikin tässä vahvalle lukijuudelle rakentuvassa teoksessa suomennoksen lipsahdukset. Itse en lue ranskaa erityisen hyvin, ja suomennos oli yleisesti hyvin sujuvaa. Kuitenkin esimerkiksi taidehistorioitsija Anthony Bluntin nimi oli toistuvasti kirjoitettu väärin, kerran jopa luvun aloittavassa lainauksessa*. En myöskään osannut päättää, onko suomentamattomien teosten nimen suomentaminen ranskan- tai alkuperäiskielisen perään hyvä vai huono idea, mutta ainakin se raskautti lukukokemusta huomattavasti.

Kirjanystäville kirjat kirjoista ovat yleensä mukavia lukukokemuksia. Tämä on lisäksi inspiroiva, jopa lohdullinen. Meille hämmästyksen aihe olisi pikemminkin kirjojen puuttuminen ja kirjahyllyjen näivettynyt tila niin sanotun kollegamme kotona, tai täydellisesti järjestetyt kirjarivit, joita lasiovet suojaavat. Kirjat tajuaisi heti lavastukseksi. (Kirjojen henget, s. 18)

*Muokkaus: Kuten Veijo Kettu huomautti, alkulainassa ei suinkaan ole kirjoitettu väärin Anthony Bluntin nimeä, vaan Anthony Trollopen. Pahoittelen virhettäni, ja Anthony Trollopea.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Veijo Kettu permalink
    3.10.2011 19:46

    Kyllä, Anthonyn nimi on kirjoitettu väärin erään luvun motossa, mutta kyseessä ei ole Anthony Blunt vaan Trollope. Lipsahduksia sattuu näköjään muillekin kuin suomentajille… 🙂

    • 5.10.2011 12:25

      Totta, niinpä onkin. Ehkäpä oma virheeni johtuu siitä, etten voi sietää Trollopea lainkaan, joten olen onnellisesti sulkenut hänet lukukokemukseni ulkopuolelle. 🙂 Sentään Bluntin etunimi on todella kirjoitettu väärin ainakin sivulla 87, jossa esiintyy myös kertakaikkiaan etunimetön Blunt.

      Eikä tietenkään ole pelkästään kääntäjän vika, jos kustannustoimittaja ei hoida hommiaan. Bloggaaja voi puolestaan syyttää vain itseään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: