Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.