Siirry sisältöön

Agatha Christie: Tio små negerpojkar

24.11.2011

© Kirjakko

Teetä ja kuivakakkua syanidilla, kuinka hurmaavaa murhaavaa. Agatha Christie on yksi maailman käännetyimmistä kirjailijoista, eikä suotta. Christien dekkarit ovat edelleen lähes parasta parhautta lukijalle, joka kaipaa elämäänsä pientä, ei liian pelottavaa murhamysteeriä sivistyneessä vintage-ympäristössä harrastettuna.  Yksi Christie-suosikeistani on ehdottomasti Eikä yksikään pelastunut (alkup. Ten Little Niggers, 1936), jonka pääjuoni on teknisesti ottaen perinteinen Christie-who-dunnit, mutta jonka tarina kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta Poirotista tai neiti Marplesta.

Luin ensimmäiset Christieni ala-asteella. Sittemmin olen eri kieliä opetellessani havainnut, että nämähän ovat erinomaisia kielenopettelu- ja kielitaidonfreesausvälineitä. Kun juonesta on jo joku haisu suomenkielisen laitoksen perusteella, niin voi kiinnittää huomiota puheenparteen ja kielenkäyttöön. Erityisen käteviä nämä ovat siksi, että keskustelu on usein kevyttä jutustelua tuntemattomia kesken. Tokikin sanastoa varten joutuu sittemmin lukemaan esimerkiksi sanomalehtiä, koska Blausäurella ei särdeles pärjää dans un salon de thé, for eksempel.  Ruotsin freesailuni sai mukavasti potkua kirjaston vaihtohyllystä löytämästäni Tio små negerpojkarista (BonnierPocket 1986).

Dame Agatha Christien Tio små negerpojkar on hänen kirjallisella kultakaudellaan syntynyt tarina yhden mielipuolen suorittamasta joukkomurhasta, jolla on itse asiassa yksitoista uhria. Onnistuttuaan huijaamaan kymmenen uhria tekaistuilla kutsuilla eristyksissä olevalle lomasaarelle, hän alkaa murhaleikin, josta yksikään ei selviydy hengissä. Ensimmäinen kuolonuhri menee lomalaisten silmissä vahingon piikkiin, mutta pakokauhu alkaa nousta toisen selittämättömän kuoleman tapahtuessa kaikkien silmien edessä. Lopulta itse murhaajan ei edes tarvitse vaivautua tappamaan kaikkia – paniikki ja itsesuojeluvaisto saavat myös erään lomalaisen tarttumaan aseeseen. Christie käyttääkin tyypilliseen tapaansa kaikkitietävää kertojaa, joka on erityisesti viehtynyt tarkastelemaan muutamien päähahmojen toimia ja ajatuksia.

Tio små negerpojkar (suom. Kymmenen pientä neekeripoikaa 1968 sekä Eikä yksikään pelastunut 1940, viimeksi WSOY 2003) perustuu samanlaiselle psykologiselle juonikudelmalle kuin Christien Poirotit ja neiti Marpletkin – murhaajan persoonallisuus yhdistettynä hänen elämäntilanteeseensa selittää murhan. Tässä romaanissa ei kuitenkaan perinteisen salapoliisihahmon toimesta, vaan  kaikki kuolonhetkeään odottavat hahmot pyrkivät keskenään selvittämään, missä murhaaja piilee. Murhaajan paljastamiseen ei kuitenkaan pystytä edes Scotland Yardin tutkijoiden toimesta, ennen kuin hänen tunnustuskirjeensä toimitetaan tapauksen ymmällään oleville tutkijoille.

Tässä dekkarissa Christie flirttaileekin lukijan odotushorisontin pettämisen kanssa tavanomaista enemmän. Useamman murhaajan esiintyminen on ennen kuulumatonta Christieltä. Uhrien suuri määrä järkyttää lukijaa vielä nykyäänkin. Tio små negerpojkar lähestulkoon käyttää useampaa minäkertojaa ja lisäksi loppu on hilkulla jäädä avoimeksi. Turvallista jännitystä kaipaavan lukijan odotukset kuitenkin täytetään, sillä kaikki selviää aikanaan.

Tio små negerpojkar on ehkäpä juuri erilaisuutensa takia myös varsin haavoittuvainen kriittisen lukijan silmissä. Murhaajan on nimittäin täytynyt olla  lähes uskomattoman onnekas saadakseen suunnitelmansa onnistumaan käytännössä. Hetkenkään pohtiessa juonikudelman aukot repeytyvät ikävän suuriksi. Toisaalta loppuratkaisun johdosta lukija joutuu myös pohtimaan omaa moraaliaan: onko tappaminen koskaan oikein ja kellä (jos kellään) on oikeus päättää toisen elämä(stä).

Tio små negerpojkar on Christien tuotannolle sikäli epätyypillinen, että parempana  ensikontaktina Agatha Christien tuotantoon toimii vaikka Murha maalaiskylässä, jossa neiti Marple esiintyy ensimmäisen kerran. Sen sijaan jotain vähän erilaista, mutta kuitenkin luotettavaa nostalgista ja veretöntä jännitysviihdettä kaipaavalle dekkareiden nautiskelijalle Tio små negerpojkar toimii, jos näin nyt voi sanoa, kuin syankaliumi (cyankalium på svenska).

Kehtaako joku muu tunnustaa Christie -lempparinsa?

2 kommenttia leave one →
  1. 24.11.2011 15:31

    Kiva lukea tästä! Onko kirjan nimi ruotsiksi uusimmissakin painoksissa negerpojkar vai onko naapurissakin vaihdettu poliittisesti korrektimpaan?

    Kirja on kyllä mainio dekkariklassikko, vaikka juonikudelma tosiaan koetteleekin uskottavuuden rajoja. Luin Christien dekkareita jossain vaiheessa kovinkin innokkaasti, mutta nimet ja juonikuviot menevät muistissa sekaisin. Esimerkiksi Idän pikajuna on kyllä jäänyt mieleen ovelan ratkaisunsa ja kiehtovan miljöönsä ansiosta. Poirot’sta ja neiti Marplesta kallistun ehkä enemmän kaljupään faniksi.

    Olisipa mukavaa palata taas näiden vanhojen kunnon idyllisten kylämurhien ja syanidilla maustettujen teehetkien pariin!

    • 24.11.2011 20:25

      Vuoden 2007 painos näyttää ainakin olevan nimeltään Och så var de bara en.

      Idän pikajuna on munkin mielestä myös erinomainen, todella klaustrofobinen ja sen juoni on selkeästi uskottavampi. Mä taas pidän enemmän neiti Marplesta, eritoten 4.50 Paddingtonista (palkkaa kodinhoitajattaren herraskartanoon etsimään hukassa olevaa ruumista jne) on hurjan viihdyttävä. Poirotissa ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta Hastings on ihme vässykkä ja muutenkin miessalapoliisiparit (-pariskunnat?, -paristot?) ovat musta tylsiä.

      Ihan parasta marraskuun iltoihin nämä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: