Paul Reiser: Parisuhteellisuus

© Kirjakko

Parisuhteellisuus on amerikkalaisen koomikon Paul Reiserin yritys siirtää sketsikäs parisuhdekomedia televisiosta kirjallisuuteen. Useimmat kolmikymppiset muistavat Reiserin parisuhdekomediasarjan, siinä oli mukana Helen Hunt ja joku koira, eikä se ollut Seinfeld. En millään muista sarjan nimeä, enkä suostu googlaamaan. Kirjan luin, koska se löytyi kirjaston vaihtohyllystä kun flunssa jo pisteli poskionteloissa. Joten pyrin pääasiassa vain selviytymään tästä minuutista seuraavaan. (Saatan edelleen olla samassa tilassa, mikä vaikuttanee objektiiviseen arviooni kirjan laadusta, toim. huom.)

Valitettavasti Paul Reiser ei ole Ben Elton. Parisuhteellisuus (Like 2000, alkup. suom. 1994, suomentaja Juha Ahokas) aiheutti muutaman naurunhörähdyksen. Luultavasti siksi, että kuumeilin reippaasti. Toisaalta puolen-kokonaisen sivun pituiset vitsimäiset anekdootit olivat ihan kivoja torkahteluiden välipaloja (eikä se vähemmän pöhnäinen aivosoluni olisi mistään monimutkaisemmasta selviytynytkään). Parisuhteellisuus on kuitenkin aika hyvä flunssantappokirja, sillä sitä voi käyttää hyvillä mielin flunssaharmistuksen ja yleisen kurjan olon siirtymäobjektina. ”Hah, järkyttävän huono tuuleni johtuu tästä ärsyttävästä kirjasta, eikä suinkaan asioista, joita en voi nähdä tai viskoa tai polttaa leivinuunissa.” Energisoivaa!

Luin Parisuhteellisuuden loppuun asti. En nyt ihan vain seuratakseni ”vuokaleivosten” kehitystä, mutta sekin motivoi. -90-luvun alussahan nämä mainiot amerikanherkut olivat monien muiden amerikkalaisten nykykulttuuri-ilmiöiden muassa iloisesti suomalaisten kääntäjien ja suurenkin yleisön tavoittamattomissa, sillä edes altavistalla ei voinut vielä kuukkeloida informaatiota. Niinpä nämä tuntemattomat suuruudet käännettiin usein päin mäntyä. Telkussakin seikkaili Beverly Hillsin Raikas Prinssi (terkkuja Will Smithille), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksessa nautittiin Onnellisia aterioita ja Dan Simmonsin Hyperionissa sitä sun tätä puuhasteli ”toinen luutnantti”. Parisuhteellisuudessa vedetään vuokaleivosten lisäksi yksi muffinsi ([sic], s. 228).

Kääntäjä on pysynyt erittäin uskollisena alkuperäiselle, mikä onkin ymmärrettävää, sillä alkuperäisen hupaisuus perustuu vahvasti ajoitukseen, eikä esimerkiksi sanaleikkeihin. Käännöksen perusteella epäilen, että alkuperäisessä ajoitus on merkitty välimerkein ja ellipsein. Koska suomessa välimerkit eivät toimi samoin säännöin kuin englannissa, eikä ellipsikään iske samassa kohdassa, tämänsorttinen kirjaimellisuus parhaimmillaan sotkee vitsin ja pahimmillaan tuhoaa tekstin ymmärrettävyyden: ”Lopulta koko se aika, jonka yrität ymmärtää toista henkilöä, ei edes ole hänen vuokseen.” (s. 178). Vitsi on kyllä palautettavissa, mikäli käännöksen kääntää päässään takaisin englanniksi, mutta tällainen toiminta pistää epäilemään koko käännöksen lukemisen mielekkyyttä. Vähemmällä vaivalla lukisi sen alkuperäisen, mikäli ei olisi käännöksen perusteella jo vakuuttunut siitä, ettei Paul Reiser ole kirjallisena ollenkaan niin hauska kuin audiovisuaalisena.

Kirjan paras ja kestävin vitsi on, että se alkaa sivulta 145. Ilmeisesti myös Paul Reiser on joskus lukenut jonkin vähän hitaasti käyntiinlähtevän kirjan. Toinen, ihan oma vitsinsä on, että kirjan on kääntänyt sama henkilö, jonka erään suomennoksen takia aloin alun perin lukea englanninkielistä kirjallisuutta alkuperäiskielellä -90-luvun alkupuolella. Luonnollisesti tajusin koko asian vasta tätä arvostelua tehdessäni. Lämpimät kiitokset kääntäjälle!