Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

© Kirjakko. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti, kansi: Kirsti Maula, sateenvarjon kuva kannessa Alamy/Judith Collins.

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti käsittelee sijoitusvanhemmaksi ryhtymistä yhden pojan äidin Tuulan näkökulmasta. Romaanissa käydään läpi sijoitusvanhemmuuden kuherruskuukausi: ajatuksen kypsyminen, perheen suostumus, koulutusprosessi, sekä lopulta sijoituslasten kotiutumisen hetket ja rinnakkaiselon alku. Vaikka aihe on hyvin tunteisiinkäypä, ja kirjassa on paljon herkkiä kohtauksia, kokonaisuudessaan romaani haiskahti Pelastakaa lapset ry:n tilausteokselta.

Osittain tämä tietty selluloosan bouquet saattaa johtua siitä, että Härkönen vaikuttaa tehneen tutkimustyönsä huolellisesti. Kirjan lukenut kokee tuntevansa sijaisperhevalmennuksen ja sijaisperheilyyn liittyvän valmentautumisen perusteet. Tunnepuolen kuohuilut on tasapainotettu hyvään balanssiin asia-asian kanssa. Ja juuri tämä kirjailijan ammattitaitoinen tasapainottelu tuottaa Onnen tunnista luentomaisen: lukija nyökyttelee, että just näin, näin tää prosessi varmaan on ja etenee. Kysyttävää ei jää ja lopputuloksena pysäyttävä asia koskettaa hipaisten.

Onnen tunnin (Otava 2011) Alpo Korva on Tuula, yhden pojan äiti, Harrin vaimo, Jarin ex-vaimo ja itselläkin rikkinäinen lapsuus. (Rikkinäinen lapsuus auttaa sijaisvanhempaa ymmärtämään sijaislapsiaan.) Tuula ei voi saada enempää omia lapsia (lääketieteellinen syy), mutta haluaisi kuitenkin yhteisiä lapsia Harrin kanssa (uusi, vakaa liitto, Harri hyvä isä pojalle). Sijaisvanhemmuus näyttäytyy hyvänä ratkaisuna, vaikka prosessin edetessä asiaa joudutaan monelta kannalta pohtimaan (Tuula haluaa sijaisvanhemmuutta enemmän kuin Harri, omat rikkinäisen lapsuuden kokemukset puskevat esiin koulutuksessa).

Piristävää on, ettei Tuula lässytä henkisestä kasvusta tai muista trendiarvoista, vaikka pyrkiikin aktiivisesti omalle epämukavuusalueelleen. Hän tekee sen rehellisesti täysin itsekkäistä syistä. Härkönen tiputtaa sijaisvanhemmuuden laupiaiden marttyyrikekkereistä tavisarjen tasolle. Väriä Härkönen pyrkii tuomaan räyhäkkäillä sivuhahmoilla ja vimmaisilla kohtauksilla Tuulan rikkinäisen lapsuuden lisäksi. Keski-ikäisten vimma tai sarkasmi ei kuitenkaan yllä samalle dynaamisuuden tasolle kuin teinien aikanaan Häräntappoaseessa (1984), vaikka sama keskustelupainotteisuus riitelyineen on Härkösen tekstissä säilynyt.

Härkönen ottaa Onnen tunnissa esille tärkeän asian, jota ei suomenkielisessä fiktiossa ole äidin kannalta aiemmin juuri kuvattu. Härkösen kuvaus on härkösmäistä, juurevaa ja arkista. Kun romaanissa enimmäkseen näytetään eikä filosofoida, mässäillä tai märistä, lukijalle avautuu tilaa kuvitella itsensä vastaavanlaiseen tilanteeseen. Niinpä tämä romaani on erinomaista luettavaa kaikille sijaisvanhemmuudesta kiinnostuneille. Lisäksi useimmista äitilukijoista on luultavasti mukava lukea romaania äitiydestä, jossa ei keskitytä arvioimaan äitiyden yleistä tai yksityistä tilaa moraalis-eettis-yhteiskunnallisesta näkökulmasta, vaan keskitytään elelemiseen.

Aijoo, ja saisko muuten lisää tukipalveluja lapsiperheille!