Patricia Wentworth: Silence in Court

Patricia Wentworth: Silence in Court, kansi: ei ilmoitettu

Eräs Dame Agatha Christien katkerimmista kilpasiskoista siistien murhamysteerien hurmeettomilla tanhuvilla, Patricia Wentworth (1878-1961), julkaisi Silence in Court -dekkarin vuonna 1945. Pakko paljastaa, että valkkasin tämän pokkarin kirjaston vaihtohyllystä tasan tarkkaan mahtavan kansitaiteen perusteella. Siis voiko campimpää löytää? Wentworthistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän vaati oikein julkaisusopimuksissaan, että kannessa tulee keekoilla kauhistuneen naishenkilön. Kun sopivaan ilmeeseen kykenevät mallit loppuivat, Wentworth lopetti kirjoittamisen…

En siis alun perin edes aikonut lukea koko opusta, pitää vaan kirjahyllyn kaunistuksena. Sitten sairastuin räipäkkään vatsatautiin. Ihan omasta peilikuvastani hetkeä ennen taas yhtä h-hetkeä tuli tämä kirja mieleen.

Hyvä, että tuli. Wentworth nimittäin tämän yhden kirjan perusteella laittaa Dame Agathalle dunkkuun kampoihin ihan koko rahalla. Eikä varmaankaan ole liioteltua väittää, että yksi jos toinenkin (nais)dekkaristi PD Jamesista lähtien on Wentworthinsä lukenut. Valitettavasti näin ylilyövän mehevää, romanssia ja rahaa tirsuvaa, päällisin puolin naiivia, mutta kaksinaismoralistisen hekumallista murhamysteeriota eivät ihmiset yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä rehellisellä antaumuksella. Aikanaanhan tämä oli, jos ei nyt vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta, niin vähintään keskiluokan ihan kunniallista viihdekirjahyllyntäytettä.

Sota-ajalla on varmaankin osansa siihen, miksi Silence in Court (Popular Library 1950, [USA:n painos]) toimii. Kaikki tuntuu ylipäänsä viattomammalta mustavalkoaikaan sijoitettuna. Tarina sinänsä alkaa erittäin yksinkertaisesti. Päähenkilönä on köyhä Hitlerin hyökkäyksen takia loukkaantunut nuori Elizabeth Taylor tyttörukka nimeltä Carey Silence. Haha, Silence in Court, suom. ”Hiljaa oikeussalissa” päähenkilön nimi on Hilja. Tästä se lähtee ja samaa rataa jatketaan.

Tyttörukkamme matkustaa sairaalasta toipumaan ökyrikkaan tätinsä luo. Tädin hoivissa asustelee jo kolme serkusta, jotka vihaavat toisiaan ja tätiä, mutta kärkkyvät perintöä yhtä kaikki. Tyttö tapaa ensitöikseen komian amerikanserkkupojan, joka ostaa hänelle upean nahkaisen käsveskan lahjaksi (turkkiakin ehdotellaan). Tyttö asettuu taloksi tädin sintsisohville ja pula-aikanakin notkuviin ruokapöytiin (teehen saa vain sakariinia, koska keittäjätär omii sokerit hilloamista varten). Täti osoittautuu pahimman sorttiseksi kotistyrangiksi, mutta tytöllä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Ja kah, eikö vaan täti lisääkin tytön testamenttiinsa muiden serkusten oheen. Kyllä lisää, ja rubiinit ja timangit lupaa hän rahakasojen kylkiäisiksi. Amerikanserkkupoikakin kosaisee. Mutta voi, sitten täti raivostuu ja uhkaa muuttaa testamenttiaan. Yhtäkkiä yllättäen joku myrkyttää tädin. Tyttö joutuu käpälälautaan ja hirttosilmukka uhkaa.

Pelastuuko tyttö? Kuka on kavala myrkyttäjämme? Mitä katkera palvelijatar tietää? Mitä kalvea sairaanhoitajatar punoo tytön pään menoksi? Entä petollinen serkkupoika? Seinäruusu serkkutyttö? Kuiva asianajohenkilö? Ketä valamiehistö uskoo? Kenen alibi pitää? Nouseeko täti haudan takaa?

Eräät ystäväni tulevat vihaamaan minua syvästi, koska en uskalla lainata tätä kappalettani Silence in Courtista lopullisen hajoamisen pelossa. Joskus on vaan pakko olla itsekäs. Aikalaiselokuvamusiikkia on sentään (toistaiseksi) vapaassa jaossa jalomielisempien henkilöiden toimesta.