François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.