Dickensiadi: Ensimmäiset sata sivua

Olen jo puurtanut läpi Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden ensimmäiset sata sivua. Tämä on nopeammin, pidemmälle ja päättäväisemmin suoritettu kuin koskaan aiemmin. Tällä vauhdilla en kyllä ehdi koko kirjaa lukemaan ennen pitkäperjantaita, mutta pitkäperjantaihan on kuitenkin aika pitkä…

Olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt siitä, että Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei suinkaan ole ihan tuhottoman huono kirja. Omalla lukukokemusskaalallani se menee kauniisti ilmaistuna ajanvietekirjallisuuden piikkiin – että viettää sitä aikaansa näinkin, jos aikaa löytyy oikein vietettäväksi asti. Epäilemättä viktoriaanisilla oli vielä tylsempää kuin historia antaa ymmärtää – tyypit, joilla oli aikaa vaalia yleistä siveyden ilmapiiriä peittelemällä pianonjalkoja ja varmistamalla, että mieskirjailijoiden kirjat eivät makoile hyllyllä naiskirjailijoiden vastaavien vieressä (sekä samanaikaisesti elättää uuden ajan tilastollisesti suurinta määrää nais- ja lapsiprostituoituja Lontoossa), saattoivat hyvinkin lukea tätäkin kirjaa 32 sivua kuussa. Onhan yksi hahmoista naisiinmenevä syöppöjuoppo, toinen ratsastuskyvytön urheilumies, kolmas avuton runoilija ja neljäs tärkeilevä tyhjäntoimittaja, joten samastumiskohteita varmasti riitti, joten tuttuja stereotypioita varmasti riitti.

Jaloon päämäärään ja lesoamisoikeuksiin pääsemiseksi vähän innoitusta BBC:n auliilla avustuksella, olkaa niin ystävällisiä:

Dickensin elämäkerta hupaisana lyhytanimaationa.