Skip to content

Jørgen Brekke: Armon piiri

27.2.2012
Jørgen Brekken Armon piiri

© Kirjakko. Jørgen Brekke: Armon piiri, kansi: Mika Tuominen

Jørgen Brekken esikoisromaani Armon piiri miksaa historiallisen fiktion, murharyhmädekkarin ja kirjastoelämän multimodaaliseksi sarjamurhacocktailiksi. Toimii yllättävän hyvin – itse luin Armon piirin yhdeltä istumalta ihan vain sisäisen pakon johdattelemana. En muista, koska viimeksi olisi päässyt näin käymään, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä pistettä.

Armon piiri (Johnny Kniga, 2011, alkup. Nådens omkrets, suom. Katriina Huttunen) limittää toisiinsa kahden mantereen ja kolmen ajankohdan sarjamurhat yllättävän jouhevarytmisessä ja viihdyttävässä muodossa. Brekke ei tuhlaa aikaa selittelyyn edes historiallisissa kohtauksissa, hän näyttää, mitä tapahtuu. Vaikka Brekken historiallinen fiktio on mielenkiintoista ja saumautuu aukottomasti nykyajan sarjamurhiin, se näyttäytyy selvästi Brekken heikoimpana lenkkinä. Olettaen, että kyseessä eivät ole käännöskukkaset, Armon piirin historiallinen fiktio sortuu anakronistisuuteen erityisesti 1500-luvun tapakulttuurin kuvauksissa. Onneksi näitä tipahduksia ei tapahdu useita.

Romaanin ensimmäiset murhat nähdään prologissa, viimeiset viimeisessä luvussa. Viimeisimmät ovat ajankohdaltaan aikaisimpia, ja lukija voikin niiden avulla saada osittaisen selityksen koko romaanin ajan punaisena lankana kulkevaan kysymykseen,”miksi?”. Brekke ei pyri selittämään murhia aukottomasti, mikä jättää mukavasti tilaa lukijan omille oivalluksille. Läpi kirjan kulkevat myös historiallisen toiston ja toisaalta historiallisen väärinymmärryksen tai -selityksen teemat, jotka kiteytyvät romaanin keskiössä kulkeviin kirjoihin ja kirjastoihin liittyviin juoniin. Ymmärrämmekö tekstin todella niin kuin se alun perin ymmärrettiin ja tarkoittaako historiallinen teksti todella sitä, mitä siinä näemme? Brekken filosofointi kulkee sekin kevyenä satunnaissivujuonteena, joka ei häiriköi varsinaista dekkaria, ellei lukija anna sen mietityttää itseään.

Hyvä rytmi kostautuu hahmogalleriassa, jossa Brekke turvautuu kliseiden lämmittämiseen, toki uusissa vermeissä. Suurin osa hahmoista kuvataan lähinnä heidän elämänsä suurten tragedioiden tai piintyneiden tapojen kautta.  Niinpä Brekken trondheimilainen murhatutkija määrittyykin paitsi viimeaikaisen aivosyöpäleikkauksensa, myös joka-aamuisen aamupalansa kautta: Odd Singsakerille maistuu aamuisin silli ja ruisleipä akvaviittiryypyllä. Brekke onnistuu kuitenkin luistamaan ärsyttävästä kliseisyydestä tai pahvinmakuisesta pintapuolisuudesta rehvakkaan huumorinsa avulla: Armon piiri läväyttää lukijan eteen kevyet mullat ja dekkarilukijoiden sisäpiirin vitsejä sopivin väliajoin, jotta lukija tuntee olevansa viihdyttävästi askeleen edellä.

Ja tässä välissä täytyy myöntää, että saatoin olla helposti hurmattavissa, koska hyvin kirjoitetun romaanin ääressä on erittäin hankala olla viihtymättä, mikäli se käsittelee (vaikka pintapuolisestikin) tieteen- ja kirjallisuushistoriallisia faktoja sekä vanhoja kirjoja. Tässä tapauksessa kirjojen kannet ovat niiden sisältöä olennaisempia, mikä tekee Armon piiristä paitsi mukavasti akateemishenkisen, myös järkyttävän brutaalin. Mikä parasta, tämä siloisen ja karmivan, viihdyttävän ja ällöttävän jännite säilyy läpi koko romaanin. Risuja kustantajalle, jonka olisi pitänyt antaa kääntäjälle lisää aikaa hioa käännöksestä turhat svetisismit (norjismit?) ja perehtyä hiukan tarkemmin Poen teoksiin, joiden nimet olisi voinut kirjoittaa suomeksikin. Olen tässä yhteydessä taipuvainen syyttämään kustantajaa pikemminkin kuin kääntäjää, joka on tunnettu mm. Kjell Westön luottokääntäjänä:
”Hän hylkäsi Poen kuuluisimman runon The Raven” (s. 34)
”Pelkään pahoin, että tämä on niitä harvoja hetkiä, joissa todellisuus menee fiktion edelle” (s.48)
”Ei, tämä on overkill. Tämä on mies” (s. 71)
”Vaikea sanoa, mutta jos pidät kirvestä niskani yllä, sanoisin, ettei hän ole.” (s. 67).

Armon piirin kunniaksi on luettava se, että tarina veti mukanaan niin, etten ole ehtinyt kiinnittää huomiota käännöskukkasiin ensimmäisen sadan sivun jälkeen (tai ehkä niitä ei ollut). Lukekaa Armon piiri, jos synkähkö huumori, kerronnallinen näppäryys ja historialliset viittaukset sarjamurhadekkareissa viehättävät. Tai jos eivät viehätäkään, mutta etsitte tuoreen oloista dekkaria luettavaksi, Armon piiri on mielestäni just se.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: