Bret Easton Ellis: Paljastajat

Bret Easton Ellisin Paljastajat on jälleen eräs sukellus tunteettomien, toivottomien -80-luvun lopun uusrikkaiden lillinkeihin. 1990-luvulla American Psychon ja Glamoraman kirjoittajana tunnettu Ellis on, näin ounastelisin sen paremmin tietämättä, yksi varhaisimmista kulutuskulttuurin tulkeista. Hänen etäisen graafisissa väkivaltakuvauksissaan vilkkuvat Guccit ja Armanit, Jaguaarit ja Porschet vähintään yhtä taajaan kuin 2000-luvun alun materialistisessa chick litissäkin. Onkin mielenkiintoista, miten brändien pudottelu on muuttunut 1980-luvun juppikulttuurin naurettavasta lieveilmiöstä 2010-luvun oleelliseksi menestysfaktoriksi.

Paljastajat (Pikku-Idis 1994, suom. Mauri Ronimus, alkup. The Informers) ei ole huono, sen sisältö vain on vastenmielistä. Paljastajat on Easton Ellisin opiskeluaikanaan kirjoittamista novelleista kokoama romaani, jonka tarinoita yhdistävät löyhästi Los Angeles ja samannimiset henkilöhahmot. Tosin henkilöhahmoista on vaikea välillä sanoa, ovatko ne sattumalta samannimisiä vai todella saman henkilön uusi esiintyminen. Tämä johtuu kahdesta syystä: 1) Easton Ellisin henkilöhahmot muistuttavat esille tulevilta luonteenpiirteiltään suunnattomasti toisiaan ja 2) samannimiset hahmot saattavat tehdä keskenään niin ristiriitaisia asioita, että niiden lopputulema on varsin jakomielitautinen. Ottaen huomioon, että kaikki kuvatut henkilöt ovat arkeen kyllästyneitä nautintoaineiden väärinkäyttäjiä, elämysmetsästäjiä ja/tai teini-ikäisiä, molemmat vaihtoehdot sopivat kuvaan.

Paljastajien tarkoituksena on mitä ilmeisimmin paljastaa, miten päämäärättömät ihmiset pyrkivät täyttämään sisäistä tyhjyyttään ja hankkimaan toivottuja tunteita epätoivottuja paetessaan. Easton Ellisin paljastamat ratkaisut ovat shoppaus, pintaliito, addiktiot, seksuaalinen väkivalta ja väkivalta yleensä. Paljastajat ei varsinaisesti olekaan mukavaa luettavaa. Häiritsevintä kuitenkin on Easton Ellisin tunteettoman hypähtelevä raportointityyli. Kertojana on aina päähenkilö, joten uhrien näkökulma jää aina päähenkilön tulkinnan varaan, yleensä täysin näkymättömiin. Näissä novelleissa jokainen päähenkilö on äärimmäisen itsekäs oman elämänsä uhri, paitsi tietysti ne lukemattomat nimettömät päähenkilöiden uhrit.

Paljastajien novelleista koskettavin on Kirjeitä L.A:sta, jossa nuori opiskelijatyttö itärannikolta kirjoittaa Losiin saavuttuaan kirjeitä tykkäämälleen pojalle, joka jäi itään. Kirjeet muodostavat kasvukertomuksen, tai pitäisikö sanoa degeneraatiokertomuksen, jossa tyttö hukkaa itsensä jonnein kyllästymisen, huumeiden ja pintaliidon takakujille. Omituisin on Kesän salaisuudet, joka on vampyyritarina – tunteeton (toisten) ihmisten ahdistelu ja hyväksikäyttö oman agendan edistämiseksi saavuttaa tässä novellissa jonkinlaisen rujon runollisen kulminaatiopisteensä. Pelkästään rujon ja vastenmielisen kulminaatiopisteensä Easton Ellisin paljastukset saavat novellissa Viides pyörä, jossa huumekolmikko puolihuolimattomasti kidnappaa 10-vuotiaan pojan kidutettavaksi, raiskattavaksi ja tapettavaksi.

Tartuin tähän kirjaan, koska Glamorama ei ollut saatavilla (ja American Psychoa en totisesti halua yrittää toista kertaa lukea). Tarvitsin kuitenkin jonkin Easton Ellisin, ihan vaan brändien kirjallisuushistorian takia. 90-luvulla brändit olivat kirjallisuudessa usein henkilön persoonattomuuden, hahmon itseyden häivyttämisen välineitä, välittömästi tunnistettavissa olevia merkkejä tyhjyydestä, vastenmielisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Easton Ellisin ei tarvitse kuin mainita Wayfarerit, ja lukija tietää jotain olevan todella perustavanlaatuisesti pielessä.

10-20 vuotta myöhemmin meillä on Blahnikit.