Debi Gliori: Magiaa mahan täydeltä & Magiaa millin tarkkuudella

© WSOY

Debi Gliori on tunnettu hurmaavien unelmanpehmoisten lastenkirjojen sanoittajana: hänen kynästään on lähtöisin mm. maailman sulkuin Kulta pieni ja isiäkin naurattava Karhuherra -sarja. 2000-luvulla Gliori on laajentanut tuotantoaan myös varhaisnuorten kirjallisuuteen sketsikkään jänskähupaisalla Magiaa-sarjalla.

Joista pari ensimmäistä minä luin ääneen vesirokkoiselle 2-vuotiaalleni männäviikolla. Lapsen ensimmäinen satusarja oli Asimovin Säätiö kypsässä neljännesvuoden iässä, joten kokemusta hänellä tällaisesta vähän isommille lapsille tarkoitetusta kirjallisuudesta on. (Ensimmäinen sana ei silti ollut ”atomi”, vaan ”kakka”.)

Magiaa-sarjan alkupään teokset valikoituivat luettavaksi sen jälkeen kun paikallisista Uppo-Nalleista oli jo tehty jälleen kerran selvää, eikä paikallinen mutsi oikein jaksanut enää uutta kierrosta. Vaikka ne ovat kuinka ihaneita.

Magiaa mahan täydeltä (WSOY 2002, suom. Marja Helanen-Ahtola) on ensikontakti skottilais-italialaisen Strega-Borgian magia- & mafiaperheeseen, heidän lemmikkeihinsä (rotta, aarnikotka, lohikäärme, jeti ja tosi iso vegetaristikrokotiili; tarantella on ystävä vaan) ja palvelusväkeensä. Gliorin kokemus lastenkirjojen kirjoittajana näkyy heti ensi metreiltä: toisin kuin monissa aikuisten fantasiakirjoissa, Gliori ei tuhlaa sivuakaan selittääkseen sukuhistoriaa, magian toimimista, tai muita olennaisia asianhaaroja kirjan alussa. Hän aloittaa näpsäkästi kuvaamalla, miten lastenhoitaja rouva MacLachlan päätyy Tituksen (14 v.), Pandoran (10 v.) ja Lirun (14 kk) hoitajaksi, keittäjäksi, kodinhengettäreksi, tietotoimistoksi ja pelastavaksi enkeliksi (muiden muassa).

© Kirjakko

Magiaa mahan täydeltä  -kirjan juonikuvio rakentuu raadollisen sukuselvittelyn, uskaliaan pelastusretken ja tietoverkkojen varaan. Isi on nimittäin kadonnut, ja hänet olisi tavallaan kiva saada takaisin kotiin. Kun Lirukin katoaa (joskin Pandora tietää kyllä miksi, vaikkei mihin), Titus lähtee selvittämään mysteeriota sähköpostin avulla. Seuraa paljon hupaisia sketsejä ja aikuisen logiikkaa ja yleistietoutta kestämättömiä tarinankäänteitä, jotka lapsen logiikka epäilemättä jättää huomiota epäolennaisina sivuseikkoina.

Magiaa millin tarkkuudella (WSOY 2003, suom. Marja Helanen-Ahtola) puolestaan pureutuu remppabisnekseen ja asuntokeinotteluun. StregaSchlossin katto on romahtamaisillaan ja julkea paikallinen kiskuri-remppakuningas tihutöitsee loputkin jorpakkoon diilattuaan maista ja mannuista paikallisen grynderin kanssa. Strega-Borgiat asustelevat rempan ajan enemmän tai vielä enemmän tylsästi hotellissa, ja Titus saattaa itsensä vaikeuksiin maagisen klooniarmeijan avulla. Perheen lemmikit sen sijaan ovat ihan vaan omia itsejään (mikä ei suinkaan vähennä niiden hupiarvoa).

Toisin kuin harrypottereissa, jokainen juonenkäänne, esine ja repliikki ei Magiaa-sarjassa liity suureen kokonaisuuteen tai laajempiin suunnitelmiin tai edes jatko-osiin. Ripaus magiaa on näissä kirjoissa ikäänkuin normielämän kommellusten kirpakka sivumauste, vaikka se voi satunnaisesti varastaakin kaiken huomion. Mutta vain satunnaisesti. Magiaa-sarjassa elellään suht normitaviselämää ko. elämän tyypillisten ongelmien ja ilojen ryydittämänä. Meilläkin on taapero yhtä sun toista vetänyt vessasta alas (tosin vessan viemäreinä ei ole satoja vuosia vanhoja labyrinttikäytäviä, joten me emme ole niitä posteja koskaan saaneet takaisin).

Magiaa-sarja on näiden osien perusteella varmaankin  parhaimmillaan esiteineille ensimmäisiksi omalukuisiksi fantsukirjoiksi Pikku vampyyrin tai Ronja Ryövärintyttären tapaan. Se sopii kuitenkin myös iltasatulukemiseksi hieman nuoremmille, sillä luvut ovat lyhyitä, alle 10 sivun pituisia. Pahikset ovat reilusti ja tunnistettavasti pahiksia, hyvikset ovat hyviksiä, sisarukset nahistelevat ja riidat sovitaan lopuksi. Ja lastenhoitaja – se on huipputyyppi, moderni maijapoppanen.