Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi
Vuoden mutsi, kansi: Satu Kontinen
Toimittajat Katja Lahti ja Satu Rämö polkaisivat äitiys-, blogaus- ja äitiysblogikokemuksistaan oppaan kaikille keskinkertaisuutta tavoitteleville äitihenkilöille. Vuoden mutsi on kirjallinen tilinpäätös ja testamentti rouvien Lahti & Rämö raskausajasta (= aika, jolloin ihmisiä kiinnostaa enemmän vatsasi sisältö kuin pääsi hyvinvointi) sekä vauvan ensimmäisestä vuodesta (=kahvia, pullaa ja perkeleitä). Kevyen humoristisesta otteestaan ja blogimaisen lyhyistä artikkeleistaan huolimatta Vuoden mutsi onnistuu vastaamaan yhteen aikamme suurista haasteista: se kehottaa kestosyyllistyneitä lastensa parhaaksi äitiyttä suorittavia naishenkilöitä relaamaan vähän. Ja sallikaa minun sanoa, että onpa vaan erinomaista, että joku kehtaa tällaista ehdotella.
Koska todetaanpa tässä nyt ääneen tämäkin itsestäänselvyys: neuvola, nettipalstat tai raskaus-, äitiys- tai kasvatuskirjallisuus eivät todellakaan helpota yhdenkään äidin kantamaa äitiyden taakkaa. Pikemminkin kulttuurimme kannustaa kilvoittelemaan itsemme kyyneliin saakka, luomusynnytyksestä täysimetyksen ja omatekoisen luomuruuan kautta kolmen vuoden kotihoitoon, parhaisiin harrastuksiin, kulttuurimatkailuun ja huippuyliopistoon sparraamiseen saakka. Vähempi yrittäminen olisi itsekästä ja tuhoisaa lapsen hyvinvoinnille. Vuoden mutsi (Avain 2012) näyttää paitsi sanoin, myös omakohtaisen elämän esimerkin voimin, miten painetaan jarrua täydellisen äitiyden suorittamiselle, otetaan ilo irti lapsiperhe-elämästä(kin) ja ennenkaikkea lakataan tuhlaamasta aikaa syyllisyydessä vellomiseen. Kyseessä ei silti ole mikään itseapukirja, vaan pikemminkin humoristinen kolumnikokoelma.
Vuoden mutsin blogiperäisyys näkyy sen kevyessä kirjallisessa muodossa. Luvut ovat blogikirjoituksen tai lyhkäisen naistenlehtiartikkelin pituisia (siis lukukelpoisia myös raskausajan pumpuliaivoilla) ja sisältävät paljon vinkkivinkkejä, listauksia ja jopa askartelukuvia. Käsiteltäviä aiheita ovat mm. synnytyssuunnitelma (tullaan kaikki hengissä kotiin), ekat kuukaudet (vauvani on vanginvartijani, mut se on vain vaihe, joka menee ohi), erilaiset vauvan kasvuvaiheet (kriisistä toiseen siirtyminen just kun oppi handlaamaan sen aikaisemman systeemin on tavallaan vaihtelua kuitenkin), parisuhteen hoitaminen (kaikki valehtelee seksikyselyissä), perspektiivi elämään (jos jengillä on aikaa vaahdota netissä jostain kantoreppujen ergonomiasta, niin todellisia ongelmia ei ole), sekä erilaiset selviytymiskeinot (irtsarit on mielialalääkkeitä halvempia ja niitä voi vetää imettäessä).
Kiireisimmille on tarjolla jopa lyhennelmä kirjan lopuksi. Ja siellä se tärkein väännetään oikein rautalangasta: tee äitiydestäsi omannäköisesi. Tällaiset vastuuttomat neuvot olisivat vaaraksi esimerkiksi neuvolan perusasiakkaille, eli oletetuille väkivaltaisille ja mielenterveyshäiriöisille alkoholisti-huumeidenkäyttäjä-ylensyöjille. Niinpä tätä kirjaa ei voi suositella kuin suht täyspäisille äitiytyville ja äiti-ihmisille, eli suurelle valtaosalle kaikista Suomen äideistä.
Ihan vakavasti ottaen. Jos nyt jonkin kirjan aiotte hankkia ystävänne vauvakutsulahjaksi, puolisonne ensimmäiseksi äitienpäivälahjaksi tai sukulaistyttönne häälahjaksi (reilu meininki sen olla pitää), niin valitkaa tämä. Koska lahjan antajalle se on ihan sama (paitsi tämä on helppo valkata sieltä pastellisävyisten raskauskirjojen hyllystä, tämä on se mustakantinen), mutta saattaa hyvinkin pelastaa äitiytyvän tai jo äitiyteen kasvaneen läheisesi mielenterveyden. Eikä suinkaan sovi väheksyä mahdollisen puolison ja jälkikasvun mielenterveyttä, jotka nekin epäilemättä voivat paremmin, jos äiti ei ihan niin kireällä pingota. Onko kukaan koskaan muka kuollut keskinkertaiseen äitiyteen, hä?
Kirjakko 
Olipa mainospuhe. Ennen kuin ryntäätte vauvakutsulahjaostoksille, harkitkaa vähän.
On olemassa myös äitejä, jotka hartaasti toivovat lastaan, nauttivat raskaudesta ja iloitsevat äitiydestä. He eivät välttämättä arvosta lahjaa, joka kertoo, että vaikka raskaus ei olekaan sairaus, niin äitiys on. Jopa sellainen taakka, että se vaatii mielialalääkitystä, joka onneksi on korvattavissa karkilla.
Kirjan kirjoittajien blogeja lukeneena en myöskään vakuutu siitä, että kyseiset mutsit olisivat luopuneet äitiydellä kilvoittelusta. He vain kilpailevat siitä, kuka on keskinkertaisin mutsi, ja kenen kersa on vittumaisin.
Äitiydestään nauttivat hiljennetään nopeasti toteamalla, että toi on hormoonihuuruinen hölmö, kun kaipaa vauvamasuansa tai haikeilee imetyksen lopettamista. Muahahaha.
Negatiivisuus on muuten paljon helpompaa kuin positiivisuus. Olisi mielenkiintoista nähdä Lahden ja Rämön yrittävän kirjoittaa edes yhden blogipostauksen verran hauskaa tekstiä, jossa ei kertaakaan valiteta, vittuilla, tai ilkeillä. Onnistuukohan?
(ja tämänkin näkemyksen saa helposti nollattua toteamalla minun olevan tiukkapipoinen mutsi, jonka pitäisi relata vähän)
Kiitos arvokkaasta näkökulmasta, S. On ihan totta, että kaikenlaiset äidit saavat ansaitsematonta kriitiikkiä äitiydestään – onnelliset nautiskelijat siinä missä keskinkertaisetkin. Ja jokainen äiti lukee niin äitiysblogeja kuin -kirjallisuuttakin omista lähtökohdistaan.
Luultavasti juuri siksi tämä keskinkertaisuuden humoristinen kudelma upposi minuun. En ole aiemmin nimittäin onnistunut kokemaan hengenheimolaisuutta tavanomaisen raskaus- tai äitiyskirjallisuuden kanssa, joka tuntuu useimmiten kirjoitetun jatkuvan ideaaliäitiyden näkökulmasta. Raskausaikana hehku ja mystiikka kukkivat ihan jossain toisessa osoitteessa ja Malla Rautaparran teokset olivat ainoita, joilla oli minulle mitään annettavaa, vaikken niistä krysanteemeista niin perustanutkaan. Elämä lapsen kanssa ei myöskään solahtanut raiteilleen ihan yksinkertaisin kommervenkein, vaikka lapsi on toivottu ja päivä päivältä mahtavampi tyyppi.
Henkilökohtaisesti koen hyvin vapauttavana ja positiivisena, että äitiyden matalalentoakin voidaan käsitellä ääneen (tai tässä tapauksessa tekstitse), tuomitsematta ja huumorilla. Ja luonnollisesti kuvittelen, että meitä on muitakin.
S, kiitos kommentistasi! Tiesimme toki kirjaa kirjoittaessamme, että tabuja ja varsinkin äitimyyttiä ronkittaessa tulee aina loukatuksi joitakin ihmisiä – sille nyt vain ei voi mitään. Tiedän myös, että tyylini ei miellytä kaikkia. Pidätän kuitenkin oikeuden puhua äitiydestä juuri sellaisin äänenpainoin kuin parhaaksi katson, anteeksipyytelyn olen lopettanut jo kauan sitten. Täytyy vain hyväksyä, että sinulle emme osaa kirjoittaa. 🙂
Kirjakko, ihanaa että pidit! Sinulle sanoma avautui juuri sellaisena kuin sen tarkoitimmekin.
Kirjakko: totta kai teitä on muitakin. Jo Lahden ja Rämön blogien suosio osoittaa tämän. Älä silti hanki kirjaa vauvakutsulahjaksi tutustumatta ensin lahjan saajan ajatuksiin äitiydestä. Jos hän on kanssasi samoilla linjoilla, go for it! Jos ei, niin ehkä voit hankkia jotain muuta.
kcjlahti: En kaipaa anteeksipyyntöä, sinulta tai keneltäkään muultakaan. Sinulla on oikeus puhua äitiydestä (ja mistä tahansa muustakin) juuri kuten haluat jo sananvapauden nojalla. Niin on minullakin, siksi yllä oleva kommentti.
S: Vaude. En ole itse asiassa koskaan tullut ajatelleeksi, että kukaan ikinä hankkisi kellekään vauvakutsu- tai miksikään muuksi lahjaksi mitään, jonka ei usko sopivan lahjansaajan pirtaan. Jos kirjalahjan kanssa käy vahinko, niin se nyt on sentään helppo antaa eteenpäin lukematta, vaikka kirjaston vaihtokärryyn, josta sen voi poimia joku kiinnostunut. Toisin on esimerkiksi kertakäyttövaippakakun kanssa: se saattaa olla saajalleen ideologisesti hyvinkin vastenmielinen lahja, jolla ei ole mitään käyttöä ja jota ei voi edes antaa eteenpäin.
Mainio teksti sinulla(kin) tästä kirjasta. Huumoriäideille tämä voisi olla mainio lahja ja totta kai lahja saajansa mukaan. Mutta siis kiitos, hymytti kovasti tämä emansipaatiopuheesi. 🙂
Mä tunnistan itsessäni ihan selvän vedon keskinkertaisen äitiyden puolelle. Ei joka asiassa vaan voi olla huippu, vaikka mieluiten olisi. Onneksi lapsi on sentään tosi mahtava tyyppi ja mieskin erittäin hyvä, joten keskimäärin ja perhekunnittain arvioituna me ollaan kuitenkin selvästi hyvät yhdessä.