Skip to content

Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?

4.7.2012
Havainnekuva taiteilijan ja ammattikriitikon suhteesta ennen

© Kirjakko. Havainnekuva 1: ”Taidearvostelmakenttä ennen”.

K-blogin Jenni S. nosti esille Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Tuula-Liina Variksen kolumnin Sukupuutto vai nälkäkuolema (Kansanuutiset 18.6.2012), jossa Varis suree ammattimaisen kirjakritiikin nykytilaa ja  suomii kirjabloggaajia tuotannon yleisestä laaduttomuudesta ja peukuttamisesta, rajattomista mielipiteistä ja nollatason asiantuntemuksesta. ”Taiteentekijä” ei Variksen mukaan ”tästä mutuhutusta paljon kostu… [S]e [ammattimaisesti tuotettu taidekritiikki, ei uutiskriteereille alistettu journalistinen tai millekään kriteereille alistamaton amatöörien tuotos] ei palvele vain yleisöä vaan on myös elintärkeä vuorovaikutussuhde taiteilijan ja kriitikon välillä”.*

Muutama sanataiteen ammattilainen on kyllä ehättänyt K-blogissa kommentoimaan mutuhutun puolesta, mutta ei nyt tartuta siihen. Tartutaan itse mutuhuttuun. Mikä siinä on vialla?

1) Mutuhuttu lukijoiden ja kirjailijoiden suhteena. Miksi kirjallisuuskritiikin tai -arvostelun tulisi palvella vain tai edes ensisijaisesti taiteilijaa, toisia kriitikoita, kirjallisuustieteilijöitä tai muita kirjallisuusalan ammattilaisia? Eikö taiteen ammattilaisen ja taiteen kuluttajan vuorovaikutussuhde ole vähintään yhtä elintärkeä kuin taiteilijan ja ammattikriitikon välinen suhde?

2) Mutuhuttu tarpeellisena informaationa. Kirjoja julkaistaan nykyään viikossa yhtä paljon kuin vuonna 1950 yhteensä. Ammattikriitikkojen kapeaa leipää nauttivalle harvalukuiselle joukolle (ja vielä harvemmille julkaistuille syvääluotaaville ammattikritiikeille) julkaisujen määrä on liikaa: edes kaikki ammattikriitikoiden ylistystä ansaitsevat viikon merkkiteokset eivät saa ansaitsemaansa julkista huomiota. Mutuhuttu paikkaa tätä valtavaa aukkoa. Kirjailija voi parhaimmillaan nähdä kirjabloggaajat lukevan yleisön koe-eläinotoksena.

3) Mutuhuttujulkisuuden hallitsemattomuus. Mutuhuttuilijat  ovat hyvin löyhä kollektiivi, joka ei ole missään muotoa yksi homogeeninen massa. Niinpä sitä ei voi kustantamon markkinointiosasto lahjoa, sen lukuohjelmaa ei voi määräillä julkaisijan toimesta, kirjailija ei voi kaljoitella kaveerata sen kanssa virka-ajan jälkeen, eikä se välttämättä pidä Finlandia-voittajaa vuoden parhaana kirjana. Mutuhuttukollektiivi muodostuu yksilöistä, joilla on kaikilla omat mieltymyksensä, kirjoitustapansa ja lukijansa. Jos useat kirjabloggaajat julistavat yhtäkkiä yllättäin pitävänsä tiettyä kirjaa tietynlaatuisena, mutuhutun lukijat osaavat varmasti tehdä johtopäätöksensä.

4) Mutuhuttu mahdollistaa monitahoiseen vuorovaikutukseen. Mutuhuttu on monitahoista vuorovaikutusta parhaimmillaan: blogialustat tyypillisesti mahdollistavat kirjoitusten kommentoinnin. Keskusteluun osallistuvat parhaimmillaan sekä muut lukijat että jopa kirjailija kommenteillaan, ja se laajenee linkkausten avulla tai somen moninaisin keinoin blogien ulkopuolelle.

Havainnekuva taiteen ja kriitiikin suhteista nyt

© Kirjakko. Havainnekuva 2 ”Taidearvostelmakenttä nyt”.

5) Mutuhuttu yhdistää kirja(ilija)t ja kuluttajat. Mutuhuttua lukevat yläastelaisten kirja-arvosteluja äikän tunneille pakkokirjoittavien teinien lisäksi myös niitä aktiivisesti lukevan ja ostavan yleisön jäsenet. Joista monet ajautuvat kokeilemaan itselleen uutta kirjaa tai kirjailijaa blogivaikutuksen alaisena.

6) Mutuhuttuilijat lukevat vaikka maitopurkin kylkeä. Mutuhutussa tuodaan näkyville uutuuksien lisäksi myös vanhaa kirjallisuutta, pien- ja suurkustantamojen tuotantoa, populääriä ja korkeakirjallisuutta. Kirjallisuutta luetaan myös monilla kielillä: käännöskirjallisuuden suhteen on käynyt monesti niin, että ulkomaankielisestä alkuperäisteoksesta on olemassa suomenkielinen kirjablogaus ennen kuin kirjaa on edes suomeksi julkaistu.

7) Mutuhuttu ei ole näennäisesti arvoneutraalia tai objektiivista. Mutuhuttu ei piiloudu näennäisesti arvoneutraalien teorioiden tai ammattimaisen objektiiviuden taakse, vaan kuvaa kirjoittajansa lukukokemusta tai kertoo lukijan mielipiteistä avoimesti (parhaassa tapauksessa vielä ottaen perinteisen ammattimaisen kirjallisuuskritiikin konventioita huomioon.) Tällaisessa arvostelmassa arvostelijan persoonallisuuden vaikutus tulee esiin ja auttaa lukijaa asettamaan lukukokemuksen omasta lukuarjesta tuttuun lukijakontekstiin ja odotushorisonttiin.

8) Mutuhuttu palvelee kirjoittajaansa monin tavoin. Mutuhuttuilijat eivät ole taiteen marttyyreita, vaan tapaavat myöntää avoimesti, etteivät pyri palvelemaan toiminnallaan vain muita kirjallisuuskentän toimijoita. Jopa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa kirjallisuuskritiikkikurssinsa (2 ov, enempää ei ollut tarjolla) läpikäyneet mutuhuttuilijat kuten yks Kirjakko pystyvät kirjablogeissaan luopumaan ammattimaisen ja teoreettisen sekä kokemuspohjaisen kirjasivistyksen painolastista ja keskittymään olennaiseen. Mutuhutustelun yhteisöllisyys, intertekstuaalisuus, interaktiivisuus ja multimodaalisuus kehittävät lukijakirjoittajakeskustelijaa lukemisessa, kirjoittamisessa ja keskustelemisessa.

Mutuhuttuilu on tekijälleen paitsi opettavaista ja informatiivista, myös hauskaa. Eikä hauskoja asioita ole elämässä koskaan liikaa myös karnevalisoi (ks. Bahtin 1995) modernin kirjallisuuskriitikin paradigman (ks. Kuhn 1994) jälkistrukturalistisesti differéncen (ks. Derrida 1963) kautta tuottaen samalla differéncen näkyväksi arvostelmadiskurssin (ks. Foucault 1969) performanssissa (ks. Bauman 1992) faktisseja (ks. Latour 1999) representoiden ja kirjallisuusesine-elämäkertojen suhteen uusintaen (ks. Kopytofsky 1984).** Lisäksi hauskaa.

Mutuhuttu positiivisena taidearvostelmadiskurssina

Tämän laajan subjektiivisen katsauksen valossa ehdotankin, että mutuhutussa on varsin vähän vikaa. Se palvelee monin tavoin sitä lukija- ja tekijäkuntaa, jolle se on tarkoitettu tai joka on ottanut sen omakseen. Niinpä ehdotan, että suoritamme tässä hedelmällisessä kriisissä jälkistrukturalistisen (jopa vallankumouksellisen) liikkeen, ja omimme mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

* Mutuhuttuilu on kiukuttanut Varista aiemminkin. Kansanuutisten kolumnissa (19.1.2011) ”Miten kirjoja luetaan?” Varis harmitteli ammattikriitikkojen sortuilemista mutuhuttuiluun, vaikka myöntääkin, että ”Ammattitaitoisinkin kriitikko voi kirjoittaa vain oman elämänkokemuksensa läpi, paitsi tietämyksensä myös omien mieltymystensä, omien inhimillisten heikkouksiensa ja vahvuuksiensa leimaamaa tekstiä.” Huom. otsikon nokkela alluusio.

** Sokalin demonstraatiota (1996) pastissoiva (mutta alkuperäisestä poiketen loogisesti koherentti) lause pyrkii mukailemaan viime vuosituhannen lopun hellyyttävän knoppailevaa kirjallisuustieteellistä kirjallisuuskritiikkiä. Olisin hakenut autenttisen historiallisen esimerkin, mutta paperinkeräysauto söi akateemiset kritiikkini jo vuosikymmen sitten.

Advertisements
21 kommenttia leave one →
  1. Katja / Lumiomena permalink
    4.7.2012 06:46

    Mainio kirjoitus, kiitos!

  2. 4.7.2012 06:47

    Performanssilokaalissa hengessä: peukutan. Mutuhuttuilu kunniaan. Tai ainakin rauhaan.

  3. 4.7.2012 07:13

    Kyllä. Annetaan mutuhutun kukkia. Kiitos.

  4. 4.7.2012 07:16

    Kylläpäs oli toden totta ihan loistava kirjoitus.

  5. 4.7.2012 07:52

    Mahtavan hyvä juttu, kiitos. Mutuhuttu rules!

  6. 4.7.2012 09:52

    Siis noi kuvat on aivan loistavat! 😀 Ne kertoo tosi hyvin sen, miten homma toimii.

  7. 4.7.2012 10:34

    Hienosti tiivistetty – tai oikeastaan avarrettu! Hyvä näkökulma tuokin, ettei kirjabloggaajien joukosta ns. muodollisesti pätevääkään asiantuntemusta puutu. Aika monella on alan opintoja takana vähintään yhtä paljon kuin ”ammattikriitikolla”. Mutta enemmän itse arvostan lukukokemuksen kautta syntynyttä kirjallista sivistystä – se on paras perusta mutuhuttuilulle. Yliopiston kirjallisuuden opintojen teorioiden parhaimpia puolia on se, että onneksi niistä kasvaa melko pian irti.

    Jokseenkin huvittuneena olen ihmetellyt näiden tutkijoiden ja kriitikoiden huolta blogeista, joissa jokainen voi kertoa mielipiteensä kirjoista. Aikoinaan kun itse opiskelin taidekasvatusta, lähtökohtaisesti ideaalina pidettiin kuvitteellista tilanentta, jossa mahdollisimman moni kykenee osallistumaan taidepuheeseen. Ja nyt kun internet tällaisen hienouden on mahdollistanut, asiasta ollaankin huolissaan.

    Tuula-Liina Varis on muuten ”kunnostautunut” aiemminkin: hänellä tuntuu olevan jonkinlainen vakaumus siihen, että kaupallisuus kirkastaa taiteen (ks. Salusjärven blogista juttu viime vuodelta http://www.luutii.ma-pe.net/?p=484)

  8. 4.7.2012 10:50

    ”Niinpä ehdotan, että suoritamme tässä hedelmällisessä kriisissä jälkistrukturalistisen (jopa vallankumouksellisen) liikkeen, ja omimme mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.”

    Kannatetaan!
    Hei, olen Reeta Karoliina, mutuhuttuilija ja ylpeä siitä! 😀

  9. Anna Elina permalink
    4.7.2012 12:25

    Oi, että mikä kirjoitus! Tämä mutuhuttuilija on ainakin ihan haltioinut, innostunut ja ihastunut (juuri tällaisia termejä voi mutuhuttuilija käyttää). Tuo kappale, jossa toit mukaan Bahtinit ja Derridat ynnä muut on ihan huippu!

  10. 4.7.2012 13:04

    Näin kirjablogien lukijana täytyy sanoa, että koen saavani bloggaajien mielipiteistä ja kuvauksista huomattavasti enemmän irti kuin kirjallisuuskriitikoiden teksteistä. Täysin objektiivinen kritiikki ei edes kiinnosta, koska minua kiinnostaa kirjan tunnelma ja sen herättämät (sekä positiiviset että negatiiviset) ajatukset ja tunteet. Luulisi tosiaan kirjablogeista löytyvän iloa myös kirjailijalle, sillä luettaviksihan kirjat kirjoitetaan, eikö?

  11. 4.7.2012 14:50

    Olen täysin samaa mieltä sinun (ja etenkin Derridan!) kanssa 😀 –> peukut tälle! db

  12. 4.7.2012 15:46

    Kiitos kaikille, ootte ihquja ja koleita ja vallankumouksen eturintamassa!

    Penjami, samaa mieltä. Omituista, että ensin itketään, kun ei todellista julkista kirjakeskustelua ole, ja sitten kun on, kiukutellaan siitä, että kirjoista keskustellaan julkisesti. Mä aloin jo tässä herkutella ajatuksella, että kirjoittaisin (ihan vaikka vaan kostoksi jollein klassikolle) ihkaoikean akateemisen kirjakritiikin suoraan viime vuosituhannen malliin. Mutten taida viitsiä. Liikaa vaivaa vitsiksi, enkä sitäpaitsi jaksaisi lukea sellaista itsekään.

    Anna Elina, ihan vanhasta muistista vielä lähti. Herranen aika millaista nöyhtää on ihmismielen pohjalle jämähtänyt…

    Pähkinä, mä kans kirjablogeissa arvostan erityisesti sitä, että kirjoittajat fiilistelevät lukemaansa. Joskus (opiskeluaikoina) luin akateemisesti arvostettuja kirjoja lähinnä kirjasivistystä kerätäkseni ja mietin, miksi lukeminen kiinnostaa koko ajan vähemmän… Stoori, joka ei kosketa tai liikuta millään tavalla, on ajanhukkaa.

    Maria, kuten Nietzsche-pojat yliopistolla tämän muotoilisivat: ”Minä ja Derrida ollaan sitä mieltä, että…” Aristoteles jäi kyllä nyt puuttumaan tästä lauseesta, mutta petraan vaikka tulevissa ”Ulysses”-luennoissani. Korkattu on.

  13. 4.7.2012 20:58

    Komppaan edellisiä kommentoijia – aivan loistava puolustuspuhe mutuhutun puolesta! 🙂

  14. 5.7.2012 07:55

    Pitäisikö lähteä esimerkikisi tälle tielle?

    ”Ruman kolealle soi tuo nimi, ja hyvin eriskummallisesti kertomus alkaa jo ulkomuotoonkin katsoen, kun ei tekijä ole malttanut pistettä panna päällekirjoituksen perään ja alottaa jutteluansa uudella lauseella ja sen osoitteeksi isolla kirjaimella. Mutta onhan tuo muuan uusi temppu saada jotakin tavallisesta poikkeavaa lukijain eteen, ja sitähän suuri joukko meidän uusia kirjantekijöitä näkyy pyrkivänkin aikaan saamaan. ”

    http://fi.wikisource.org/wiki/%E2%80%9DKauppa-Lopo%E2%80%9D

    😀

  15. 6.7.2012 14:08

    Aivan upea kirjoitus, kiitokset, Kirjakko!

    Keskustelu on todella tervetullutta ja tästähän kirjablogit saavat julkisuutta oikein roppakaupalla. Kirjablogeista kannattaa lukea mutuhuttua ja paljon muutakin. 🙂

  16. 9.7.2012 13:31

    Kiitos toverit!

    Marjis, tosi hyvän linjan olet löytänyt, otetaan siitä oppia! Tulee myös mieleen ammattikriitikko Ahlqvistin neutraalin ammattimaiset näkemykset Aleksis Kivestä, jotka epäilemättä kehittivät elintärkeällä tavalla Kiven elämänuraa.

    Paula, sinulla on selvästi ennustajanlahjoja. http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/kulttuuriuutiset/2829755/kirjallisuuskritiikki-puhuttaa-%E2%80%9Dmita-vikaa-on-mutuhutussa%E2%80%9D.

Trackbacks

  1. Olipa kerran Klyrgia tai kenestä tahansa saattoi tulla kirjailija : Luutii
  2. Kritiikkiä (1/30): Maailma muuttuu, Marttaseni « jäljen ääni
  3. Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky… « Kirjasfääri
  4. Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky… « Kirjakko
  5. Glenngouldistumisen hetki – diletanttisuutta karkuun | Kirjeitä ohikulkijalta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: