Kesäodysseia: Varo, Ulysses on vaaraksi
Kesäodysseiani ei ole edennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vaikkei Ulysses ole ehkä ihan niin huono kuin muistelin (ja tästä kiitos nerokkaalle uudelle käännökselle), olen kuitenkin pääasiassa lukenut ihan mitä tahansa muuta.
James Joyce Bloomsdayna 1925 Sylvia Beachin kuvaamana.
Lisäpotkua luku-urakkaan tuli yllättäen ja pyytämättä tänään lemppari-inhokkikirjailijaltani Paulo Coelholta The Guardianissa. Kirjallisuutta pitäisi Coelhon mukaan kirjoittaa kaikille, ja Ulysses on näyttänyt tässä suhteessa erittäin huonoa esimerkkiä. Coelho tuomitsee James Joycen Ulysseksen täydellisestä sisällöttömyydestä, muodon vuoksi tehdystä teoksesta, jonka pääasiallinen tarkoitus on tehdä vaikutus muihin kirjailijoihin.
Onko Ulysses huijinkia? Onko James Joyce onnistunut akateemisessa kuperkeikassa paremmin kuin kukaan muu ja hämännyt kirjallisen maailman niin, että täydellisen sisällöttömyyden nosteessa juhlitaan Bloomsdayta ja isketään konferenssipuheita vuodesta toiseen? Voiko Coelholta livahtaa suupielestä totuuden siemen (vaikka samaan on tietysti päädytty ammattikriitikkojen toimesta jo vuonna 1922)?
Tämän ajatuksen voimalla sitä varmasti selviää vähintään seuraavat sata sivua eteenpäin…
Kirjakko 
Tuossa Coelhon kommentissa voi allekirjoittaa tietysti tuon muotokokeilun, joka Ulysseksen kohdalla on kieltämättä viety tuskallisen pitkälle. Mutta Coelhon toista väitettä en voi ymmärtää: että Ulysses olisi sisällyksetön? Päinvastoin, siinähän on niin valtavasti sisältöä, että kyllä sen pureskelemiseen on minultakin tämä kesä vierähtänyt.
Jos Coelho tarkoittaa sisällöllä samankaltaisia rautalangasta väännettyjä elämänviisauksia, joita hänen omissa romaaneissaan on, niin sellaisia ei Ulysseksesta löydy. Mutta jos ymmärtää sisällöllä esimerkiksi tajunnan, kielen ja todellisuuden yhteenkietoutumien kuvausta, niin harva teos yltää samaan kuin Ulysses.
Vaikka kirjailijan kirjat myisivät kymmeniä miljoonia, ei se tarkoita sitä, etteikö hän voisi olla väärässä.
Tai ärsyttävä sellaistenkin lukijoiden mielestä, jotka ovat hänen kirjojaan erehtyneet lukemaan. Mielenkiintoinen vastakkainasettelu kuitenkin: onko parempi a) tarjota lukijalle haasteita ja mahdollisimman todellisen oloinen kuva todella monimutkaisesta elämästä ja maailmasta, vai b) tarjota lukijalle feelgoodia ja mahdollisimman yksikertaiset avaimet oletettuun onneen mahdollisimman simppelissä paketissa?
Hienoa Kirjakko, että uskalsit kyseenalaistaa Joycen järkäleen aseman kirjallisuushistorian merkkiteoksena. Minulla sen lukeminen taisi keskeytyä sivulle 50, kun en enää jaksanut Joycen kokeellista kieltä. Jätin myös romaanin ”Taiteilijan muotokuva nuoruusvuosilta” kesken suunnilleen samasta syystä. Ehkä kannattaisi kuitenkin yrittää uudestaan, jospa kärsivällisyyteni olisi vaikka lisääntynyt tai sietokykyni parantunut. Ehkä uusi käännös auttaisi asiaa, alkukielellä tuskin kannattaa edes yrittää.
Soon henkistä kasvua kaikki, henkisen kasvun ja sivistyksen eteen mitä vaan. Ja se uusi suomennos auttaa asiaa, Joycen huumori on oikeasti hauskaa. Ehkä oudosti ilmaistua, mutta hauskaa.
Antaisin tuohon Joycen Ulyssekseen (omasta mielestäni) hyvän vinkin: ehkä sitä ei pidäkään väkisin yrittää lukea sanasta sanaan, kannesta kanteen. Juoni ei ole niin oleellinen romaanissa, sillä siitä on vaikea pudota kärryiltä (jos jokunen sivu silloin tällöin jää väliin), sillä en ainkaan itse edes oikein edes päässyt mihinkään juoneen kiinni. – Siis vaikea pudota sellaisesta, jota ei oikein edes olekaan.
Oleellisempaa on itse lukemisen kokemuksellisuus: Leevi Lehdon käännöksen tyylipotpuri on hurmaava/huumaava sekamelska, joka kyllä saattaa puuduttaa lukijan pään mutta toisaalta herättää valtavasti mielenliikkeitä liittyen kielen ja kirjallisuuden mahdollisuuksiin.
Eli minun mielestäni kannattaa lukea tässä tapauksessa tekstiä, ei romaania: itse hieman selailtuani aloitinkin romaanin lopusta eli luin Mollyn monologin ensin. Sitten se kohdan, kun Leopold saapuu kotiin ja lukee tyttäreltään saamansa kirjeen – sitten siirryin alkuun ja luin pari ensimmäistä lukua – jne. Jos ajattelee näin, eikä seuraile uskollisesti sivu sivulta, niin luulen että voi hyvinkin vapauttaa itsensä Joycen romaanin maailmaan, vaikka se aluksi olisikin tuntunut mahdottomalta haasteelta.
Mua taas nimenomaan se kirjan kieli kiehtoo. Juonessa pysyn mukana vähän niin ja näin (jotain salarakkausdraamaa), mutta ihastelen Dublinin kuvausta ja niitä älyttömiäkin tyylillisiä tai kielellisiä keksintöjä, jotka Lehto on ansiokkaasti onnistunut suomentamaan. Kirjan ongelmana vain on, että se on todella väsyttävää luettavaa. Ja aina kun jättää kesken, uudelleen avaamiseen on melkomoinen kynnys, kun se painaakin niin paljon. Mutta loppuvuoden aikana aion päästä vielä lesoilemaan siivstyneisyydelläni.
Hieman sama kokemus: jos vauhtiin päästyään keskeyttää, ei tule heti tartuttua uudelleen kirjaan. – Mutta toisaalta tässä piilee yksi loistojuttu: kirja on hyvä hankinta kirjahyllyyn, silllä se ei tyhjenny parin kolmen päivän lukemisella niin kuin moni tuollainen perusuutuuskirja!
Totta. Kestävä on aina kestävää.
Ja sitäpaitsi ei ole mitään ongelmaa jättää kirjaa välittömästi kesken, kun joku muu (mikä tahansa) vaatii huomiota. Ja nukuttaa ihan parin sivun lukemisen jälkeen, joten yöunetkaan eivät häiriinny. Onhan näitä salaa nerokkaita puolia vaikka kuinka paljon!
Luin keväällä (jo) Thomas Bernhardin Haaskion, jossa totisesti ei ole muotoa ollenkaan (siinä sen muoto), ja kuinka riemastuttavia olikaan Bernhardin romaanihenkilöiden kommentit aforistiikasta, nyt kun (viimein) palasin blogikirjoittamisen pariin, oli ihanaa irvailla Coelhon viisauskirjoittamiselle. Mutta kyllä tuo 1,7 kg Joycen Ulyssesta on sitten taas oma lukunsa.. Penjamin lukuvinkit vaikuttavat hyviltä.