Kirjaläppää: Ammattikritiikin ansiot

Tuula-Liina Varis hehkutti ammattikriitikoiden ja kirjailijoiden elintärkeää suhdetta kolumnissaan, joka aiheutti kesän 2012 ensimmäisen kirjakulttuurisen kohun. Kolumni jätti useammatkin tahot pohtimaan kahta kysymystä: mikä se ammattikriitikko on ja miksi lukijan ja kirjailijan suhde ei olisi vähintään yhtä elintärkeä kuin kirjailijan ja ammattikriitikon?

Asiantuntijakriitikon ja mutuhutustelijan eroa ei ole tarvinnut ennen kirjabloggaajia juuri määritellä. Variskaan ei keksinyt siihen muuta ratkaisua kuin vedota instituutioon.

Jäi mietityttämään, että mitä tämä instituutio tekee, jotta kirjailijan ja ammattikriitikon suhteesta on muodostunut kirjailijalle elintärkeä? Kriitikollehan on oleellista, että kirjailijat julkaisevat, sillä muuten jutunjuurta ei löydy. Täysin muita juttuja jäljittäessäni löysin suuresti arvostamani spefi-kirjailija Neal Stephensonin Slashdot.orgille (nörttien nettifoorumi) antaman haastattelun, jossa kirjailija näyttää selvittävän ainakin osan ammattikriitikkousinstituution ja kirjailijan suhteen saloista. Toki Stephenson vaikuttaa USA:ssa, mutta en voi olla kuvittelematta, etteikö tilanne olisi samankaltainen Suomessakin.

Ammattikriitikko ja kirjailijan ansiot

Neal Stephenson näkee tilanteen proosallisesti rahavirtojen kautta. On kahdenlaisia kirjailijoita: ”kaupallisia” kirjailijoita, jotka elävät kirjallisella ulosannillaan, ja ”kirjallisia” tai ”taiteellisia” kirjailijoita*, jotka eivät elä kirjallisella työllään, ja joiden elanto muodostuu suureksi osaksi apurahoista ja muista palkkioista. Ensimmäiselle kirjailijalajille suhde ammattikriitikoihin ei ole välttämättä olennainen: kriitikoiden mielipiteet eivät hetkauta henkilökohtaista taloutta (joka on kaiken säädyllisyyden vastaisesti myös sanataidetuotannon kivijalka).

Sen sijaan taiteelliset kirjailijat, jotka tarvitsevat muitakin kuin kirjailijan työstä ansaitsemiaan tuloja, tarvitsevat ammattikriitikoita elääkseen.

[Nämä taiteelliset kirjailijat] ovat vähintään yhtä lahjakkaita ja ansaitsevat lukijoita vähintään yhtä paljon [kuin minä]. Joten meillä on vaihtoehtoinen järjestelmä, joka mahdollistaa näiden kirjailijoiden kirjailijanuran ja päästää heidän äänensä kuuluville. Kuten renessanssiruhtinaat, jotka tukivat sellaisia kirjailijoita kuin Dante, koska he kokivat tämän oikeaksi asiaksi tehdä, monet nykyrikkaat tukevat lahjoituksillaan kulttuuri-instituutioita, esimerkiksi yliopistoja**, jotka tukevat kaikenlaisia taiteilijoita, myös kirjailijoita… Ammattikriitikot osallistuvat intellektuaaliseen keskusteluun sen itsensä takia. Mutta arvostelmia tehdessään he suorittavat on myös taloudellista toimintaa. Arvostelmien avulla lopulta päätetään, kuka on ansioitunut saamaan apurahoja, opetustyötä yms***

Ja minä kun naiivisti ajattelin, että ammattikriitikon ja kirjailijan elintärkeä suhde liittyisi esteettisiin tai taiteellisiin arvoihin! Ehkäpä se johtui siitä, että tätä funktiota Variskin kolumnissaan korostaa: taiteen tekijän oikeutta ”odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään.” Ketjureaktion toinen, proosallisempi puoli jäi hämärään. Ei ihme, että kirjakritiikkien alasajo sanomalehdissä ahdistaa Kirjailijaliitossa.

Blogijulkisuuden ansiot?

Kirjabloggaajat eivät Suomessa ole vielä osa koneistoa: mutuhuttu tuskin kelpaa perusteluiksi apuraha-anomuksiin. Ei taida olla myöskään kattavaa yleisarviota siitä, kuinka paljon blogijulkisuus tuottaa, siis ihan rahassa laskettuna, kustantamoille tai lopulta kirjailijoille.

Kustantamot näyttävät kuitenkin suhtautuvan saamaansa blogijulkisuuteen pääosin positiivisesti. Blogijulkisuus on heille halpa ja yksinkertainen tapa saada tuotteilleen näkyvyyttä netissä. Jotkin kustantamot jopa someilevat blogiarvostelujen avulla. Kustantamoissa ollaan myös totuttu negatiiviseenkin vastaanottoon. Blogeissa esiintyvä negatiivinen kritiikki ei ehkä ole kuitenkaan kaupalliselta painoarvoltaan niin suurta kuin ammattikriitikkojen kritiikki ja toisaalta kiittävä puhe kaikuu netissä kauas.

Kirjailijat puolestaan tuntuvat suhtautuvan blogijulkisuuteen erittäin positiivisesti. Netwörkkaaminen ja someilu näyttävät tulevan yhä tärkeämmäksi kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen luomisessa, ja kirjailija- ja kirjablogit toimivat tässä kuviossa yhtenä osatekijänä. Koska kirjablogit eivät ole osa valmiita kulttuuri-instituutiota, kellä tahansa kirjailijalla on mahdollisuus päästä esille.

Tämänkin pohdinnan lopputulemana taidan pysyä alkuperäisessä mielipiteessäni. Ammattikriitikot ja mutuhuttuilijat leikkivät samalla hiekkiksellä, mutta eri leikkejä. Kivintä olisi tietysti leikkiä välillä yhdessäkin. Tulevaisuus näyttää.

* Commercial vs. literary writer

** Suomalaisessa kulttuurissa toistaiseksi tyypillisesti säätiöitä, suom. huom.

*** Kääntäjän korostus.