Mike Pohjola: Ihmisen poika
Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on puolivallaton, elämänmakuinen seikkailukertomus pienen pojan kasvusta mieheksi elävän elämän ja ideaalisen ihmiskuvan ristipaineissa. Tältä näyttää ja tuntuu kiltin tytön syndrooma pojan sisuskaluissa elettynä. Ihmisen poika ikäänkuin päivittää John Irvingin Ystävämme Owen Meanyn Tsernobylin jälkeiseen Suomeen, jossa nostalgia säteilee Turun tautina, ahdistus maalautuu kynsilakassa ja kohtalo on ohjelmoitu sisäistettyihin suuruudenhulluihin odotuksiin. Se onkin sukupolviromaani, jossa yleisesti haukutun pullamössösukupolven nörtimmän neljännesosan sielunelämä ja kasvuhaasteet näyttäytyvät kerrankin lämpöisen ymmärtäväisessä valossa.
Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus 2011) kertoo Juliuksesta, joka putoaa puusta. Juliuksen uskovainen äiti tulkitsee suojelusenkelin pelastaneen lapsen varmalta kuolemalta – ja Julius pyrkii siitä lähtien elämään tuon pelastuksen arvoista elämää. Sillä miksipä Jumala olisi pelastanut juuri hänet, jos Hänellä ei olisi Juliuksen varalle jotain suurta suunnitelmaa?
Kantaessaan maailman pelastamisen taakkaa harteillaan Julius elää päivittäin kuitenkin tavanomaista 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nörttinuoren elämää: valitaan vikana joukkueeseen liikuntatunnilla, pelataan roolipelejä seurakuntakerhossa, lähetellään ekoja sähköposteja ja tekstareita ikinä, pohditaan jengillä filosofisia, mokataan kaikki orastavat ihmissuhteet, hankkiudutaan sivariin perheen paheksunnan saattelemana. Yksi romaanin parhaimpia puolia onkin taviselämän kuvaus, johon Juliuksen jeesustelu antaa nostetta jopa spekulatiiviseen fiktioon, maagiseen realismiin ja iloiseen salahuumoriin saakka.
Ihmisen poika kertoo myös Juliuksen rippipapista pastori Farforsista, joka haluaa uudistaa kirkkoa, mutta tulee kikkailleeksi itsensä kuntapolitiikan kautta eduskuntaan saakka ja samalla itsensä moraaliselle tärviölle. Farforsin avulla romaanissa päästään tutkailemaan myös 1900-luvun loppukymmenien poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, sekä ilahduttavasti myös käytännön kähmintää. Tämä luo kaivattua jännitettä isojen kuvioiden ja yksityisten ahdistusten, laajojen linjojen ja satunnaisten sattumien välille.
Muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi, mutta eivät siltikään pahvisiksi, sillä Pohjolalla on kyky luoda myös uskottavia sivuhahmoja. Kirja on silti poikien kirja: naisten sielunelämä jää jokseenkin tuntemattomaksi mantereeksi, vaikka lihallista tutkimusmatkailua pyritään harjoittamaan. Julius & nörttikumpp. eivät silti ole kiinni missään ATM-diskurssissa. Sitoutuminen vaan on kaikille vähän vaikeaa, eikä se siis suinkaan johdu susta, vaan musta.
Ihmisen pojan temaattisen buffetin sinfoniaa häiritsivät harvoin tekniset viat. Joskus tuntui siltä, että kappaleiden järjestystä tai lukujakoa olisi voinut harkita uudelleen. Kohtauksesta toiseen siirtyminen oli myös satunnaisesti hiukan töksähtelevää – kolmen tähden käyttäminen olisi voinut toimia hyvinkin, sillä töksäyttely ei ollut tarpeen ainakaan lukijan herättelemiseksi. Juonet nimittäin olivat varsin kiinnostavia ja niiden eteneminen tervehenkisen reipastahtista. Myös yksikön toisen pronominin satunnainen käyttö lukijan herättely- ja etäännyttämiskeinona oli minusta henkilökohtaisesti ihan yhtä häiritsevää kuin missä tahansa kirjassa, sillä minä lukijana haluan eläytyä, en herätä aamukahvin tuoksuun.
Pohjola on sisällyttänyt romaaniinsa roolipelit paitsi käsiteltävänä teemana, myös postmodernia kirjallisuutta kaiuttavissa teknisissä ratkaisuissa. Ihmisen poika sisältää paljon murteellista puhetta, jonka oikeellisuudesta voidaan turkulaisten kesken vääntää vähintään yhtä paljon kui Laaksose flika runoure. Se sisältää myös paljon roolipelien taustamateriaalia muistuttavaa faktaa, sillä Jeesuksen toisen tulemisen teemaa pidetään Ihmisen pojassa yllä tietoiskumaisilla väliluvuilla, joissa kerrotaan maailmanhistorian jeesuksista. Romaani myös alkaa ehkä tarpeettomankin seikkaperäisellä selostuksella Jeesuksen ensimmäisen tulemisen historiallisista reunaehdoista. Vaikka tällainen maailmankuvaus tukee toisaalta romaanin pääteemaa, lukija voinee jättää sen väliinkin, mikäli pitää sukeltavista aluista. Kirjan loppu on sen sijaan übersiisti roolipelimäinen veto, jota ei yhdenkään tulisi missään tapauksessa jättää väliin.
Ihmisen poika on puhutteleva, niin fantastisia aineksia kuin tietokirjafaktaakin sisältävä tarina yhdestä oman elämänsä jeesuksesta. Jäin miettimään, kuinkahan läheltä tämän fiktiivisen hyvisnörtin peruspsykologia mahtaa liipata niiden teinien sielunelämää, jotka ovat päättäneet päivänsä käänteisesti pahiksina, räjäyttäen sisäisen ahdistuksensa kirjaimellisesti yhteiskunnan silmille.
Kirjakko 
Oli ilo löytää blogiisi.
Nautin tästä kirjoituksestasi, koska avasit Ihmisen poikaa hyvin. Se on tosiaankin realistinen, tietokirjamaisen informatiivinen ja fantastinen kirja. Minuakin kirjan tietynlainen töksähtelevyys tai episodimaisuus häiritsi, mutta itse pidin kertojanäänen pronominivaihdoksista – ehkä halusinkin tulla ”herätetyksi”. Silti minä-kertojan roolin tarkoitusperät jäivät vähän hämäriksi.
En tiedä, että pidinkö kirjasta vai en. Sen tiedän, että Pohjola on erittäin kiinnostava kirjoittaja.
Kustannustoimittaja olisi ehkä voinut painokkaammin ehdotella rönsyilevimpien rönsyjen typistämistä, kyllä. Mutta mä luin ainakin tässä kirjassa ensimmäistä kertaa muistelmateosta, joka kosketti niitä samoja teemoja ja tuntoja, joita olen itse kasvaessani käynyt läpi. Ei sellaisesta voi olla tykkäämättä, ei ihme että muistelmat myyvät. 🙂