Dickensiadi: Ja siksi jää?
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit jumahti viime viikolla sivulle 226. Jumahdus tapahtui jotensakin näin:
Minä
”Mua turhauttaa tän kirjan lukeminen, kun tää on jotenkin niin turha kokemus.”
Mies
”No onko sitä pakko lukea?”
Totesin itsekseni, että eipä kai, voin jatkaa heti kun jaksaa taas hotsittaa ja arkistoin kirjan yöpöydän pinoon Jules Vernen seuraan.
Jumahtamiseen on useita syitä. Ensinnäkään, Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei siis ole tuhottoman huono opus, mutta ei erityisen hyväkään. Se ei etene liian hitaasti, muttei oikein tunnu etenevänkään. Se on platku. Ei siis hivele oikein mitään hermojani, paitsi niitä, jotka hermostuvat yksitoikkoisuuteen ja itseääntoistavuuteen. Kirjassa kun kovasti matkustellaan paikasta toiseen. Paikalliset ihmiset kertovat paikallisia tarinoita, ja sitten taas tehdään jotain kevyttä ja hupaisaa seuramiesaktiviteettia. Joka ei sitten kuitenkaan ole erityisen hauskaa, koska hauskuus liudentuu ilkkumiseen ja/tai sosiaaliseen kommentaariin.
Kummeksun perinpohjaisesti, ettei tämän kupletin dokumentaaris-koomillinen perusjuoni saa minua innostumaan. Koska yleensä pidän kovasti juurikin paikallisväritteisestä tarinoinnista, olipa kyseessä sitten kaukainen tulevaisuus, millainen tahansa menneisyys tai jotain siltä väliltä. Itse asiassa tälläkin hetkellä nautiskelen täysin rinnoin John Berendtin dokumenttiromaania Midnight in the Garden of Good and Evil (Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa, WSOY 1997). Joka on ällistyttävän paheellisen hurmaava (ja loppunee liian äkkiä, parin seuraavan illan sisään).
Silti, silti on täysin mahdollista, että saan uutta tuulta Dickensiadilleni. Täytyyhän sitä jotain lukea.
Kirjakko 
Mun täytyy tunnustaa et luin maanantaina loppuun Kolean talon. Puolustuksenani sanon että elämäntilanne on otollinen tuhatkahdeksansataalukulaiselle nokkelalle brittipönötykselle. Kyllä mä siitä nautinkin. 😉 Pitäis varmaan lukea loppukin tuotanto niin dickensiadi edistyis kummasti.
Siistii! Mäkin noin niinkuin yleensä ottaen pidän nokkelistapokkelista (ajat sitten kuolleista) englantilaisista, mutta tän Dickensin kanssa on kyllä aika tervanjuontia. Eilen tuli vielä postissa Jørgen Brekken ”Armon piiri”, jonka prologi alkaa niin lupaavasti (”Sängyn alla ei ole hirviöitä.”), että Dickens vaikuttaa entistä saavuttamattomammalta unelmalta. Mut siis jos muut kerta ja sitäpaitsi ja kaikkee, niin kyl mäkin sitten vielä yhden hyökkäyksen Dickensiin teen.